Sarjainfo

True crimen historia sarjakuvassa

True crimen historia sarjakuvassa 1456 1964 Kulttilehdet

Tositarinat rikollisista ja rikoksista ovat aina kiehtoneet suurta yleisöä. True crime -sarjakuva on lajityyppi, joka on jo pitkään kertonut näitä tarinoita.

Teksti: Onni Mustonen

True crime on dokumentaarisen kerronnan lajityyppi, joka nimensä mukaisesti kertoo todellisista rikoksista. Vaikka monille genre saattaa ensisijaisesti tuoda mieleen kertakäyttöisen, lähes vulgaarin viihteen, kuten Alibi-lehden tai takavuosien Poliisi-TV:n, lukeutuu lajityyppiin myös Truman Capoten Kylmäverisesti-romaanin (1965) kaltaisia journalistisen kirjallisuuden merkkiteoksia.

True crime muistuttaa lajityyppinä kummitusjuttua

True crime ei ole myöskään uusi lajityyppi. Vastaavia kertomuksia on kerrottu läpi historian. Esimerkiksi Tacitus kirjoitti jo 100-luvulla aatelisnainen Locustasta, joka myrkytti ihmisiä keisari Neron hovissa.

Ulkopuoliselle true crimessä on samoja ongelmia kuin kauhufiktiossa. Aivan kuten kauhutarinat, myös true crime kuvaa pääasiassa kauheita asioita. On syytä kysyä, miksi ihmiset haluavat viettää aikaansa niiden parissa. True crimen dokumentaarinen luonne tekee siitä myös väistämättä ongelmallista: sen lisäksi, että kyse on kauheista asioista, ne ovat asioita, jotka tapahtuivat oikeille ihmisille.

Ongelmallisuudestaan huolimatta on mahdotonta kieltää true crimen merkitystä populaarikulttuurin historiassa – erityisesti sarjakuvan historiassa. Tässä artikkelissa tarkastelemme, miten true crime ja sarjakuvakerronta ovat jo pitkään olleet erottamattomia ja miten true crime vaikutti sarjakuvakenttään 1950-luvulla.

Huviretki hirttopaikalle

Niin morbidi kuin lajityyppi onkin, sen alkuperä on vielä oudompi ja kammottavampi. Varsinaisen mestauksen ohella pyöveleiden keskeisiin tehtävin lukeutui tuomitun tunnustuksen tallentaminen. Julkisten teloituksen yhteydessä nämä (usein kiduttamalla saadut) tunnutukset luettiin yleisölle, ja skandaalinomaisimmat, shokeeraavimmat ja viihdyttävimmät kuvaukset jäivät elämään tarinoina ja lauluina.

Kuvat murhista, maantierosvoista ja haudanryöstäjistä tekivät lehdistä lähestyttävämpiä

Kirjapainon yleistyessä 1600-luvulla lontoolaiset painotalot alkoivat julkaista tunnustuksia, rikosten kuvauksia ja jopa niistä kirjoitettuja ns. ”hirsipuuballadeja” yhden sivun lehdyköinä, joita myytiin hirttopaikkojen läheisyydessä.

Vuonna 1827 William Corder surmasi rakastajansa Maria Martenin. Tarinan mukaan Martenin kummitus paljasti, mihin hänen ruumiinsa oli haudattu, ja tapauksesta tuli sensaatio.

Alusta lähtien seksin, väkivallan ja moraalisen närkästyksen yhdistelmä osoittautui menestykseksi, mutta pian julkaisijat tajusivat, että kuvittamalla kertomuksia he saattoivat laajentaa markkinoitaan. Pennin tai kaksi maksavat lehdykät oli pääasiassa suunnattu työväenluokalle, joista lukutaitoisia oli vain murto-osa. Kuvat murhista, maantierosvoista ja haudanryöstäjistä tekivät lehdistä lähestyttävämpiä. Samalla lukijat pääsivät itse todistamaan väkivallantekoja pelkästään niistä lukemisen sijaan.
Kuuluisin varhaisista true crime -julkaisuista oli 1700-luvun puolivälistä 1820-luvulle asti ilmestynyt The Newgate Calendar – The Malefactor’s Bloody Register, eli ”pahantekijöiden verinen lokikirja”. Lehti sai alkunsa Lontoon Newgate-vankilan julkaisemasta tiedotteesta, jossa ilmoitettiin tulevista hirttotuomioista. Painotalot ja kustantajat laajensivat formaattia ja lisäsivät teloituspäivämäärien oheen yksityiskohtaisia kuvauksia tuomittujen rikoksista.
Lehti oli huikaiseva menestys. Eräiden arvioiden mukaan 1700-luvun lopussa painotuotteista ainoastaan Raamattu löytyi useammasta brittiläisestä kodista.

Vuonna 1726 Thamesista löydettiin irtopää, joka laitettiin seipään nokkaan Pyhän Margaretin kirkon pihalle siinä toivossa, että joku tunnistaisi kenelle se kuului. Lopulta mies tunnistettiin John Hayesiksi. Hayesin vaimo Catharine oli murhannut aviomiehensä kahden rakastajansa kanssa. Catherine Hayes oli viimeinen Englannissa polttamalla teloitettu nainen.

Vastatakseen kysyntään lehti alkoi tuoreiden rikosten ohella julkaista tarinoita kuuluisista brittiläisistä rikollisista, kuten maantierosvo Dick Turpinista, kannibaali Sawney Beanistä sekä haudanryöstäjä-/sarjamurhaajaparivaljakosta Burkesta ja Haresta sekä muista taskuvarkaista, karjanryöstäjistä, merirosvoista, myrkyttäjistä, salamurhaajista, pervertikoista ja ”lukuisista muista pahantekijöistä” – kammottavimmat murhakohtaukset luonnollisesti upeasti kuvitettuina.

The Newgate Calendarin vaikutus näkyi tavassa, jolla rikoksista uutisoitiin sanomalehtien aikakaudella ennen valokuvia. Erityisesti niiden lähes sarjakuvamainen esitystapa, jossa esiteltiin usein murhaaja, uhri, tekopaikka, itse rikos sekä sen seuraukset (useimmiten ruumis), toistui lähes sellaisenaan 1800-luvu lehtiartikkeleissa sekä niiden rekisterissä. Kuvien tarkoitus oli samoissa määrin tarjota lukijoille apuvälineitä tapahtumasarjan seuraamiseksi sekä viihdyttää ja kauhistuttaa heitä verilöylyn yksityiskohdilla.

Rikos ei kannata

Vuonna 1958 mies nimeltä Bob Wood nousi taksiin New Yorkissa. ”Olen hirveässä pulassa”, Wood, joka oli ryypännyt 11 päivän ajan, kertoi taksikuskille. Wood pyysi kuskia viemään hänet hotelliin Greenwich Villagessa. Hän sanoi yrittävänsä nukkua muutaman tunnin ja tekevänsä sitten itsemurhan hyppäämällä jokeen.

”Tapoitko sinä jonkun?” taksikuski vitsaili.

”Kyllä. Naisen, joka ärsytti minua Irving-hotellin huoneessa 91”, Wood kertoi noustessaan taksista. Kuski soitti välittömästi poliisille, joka löysi kuin löysikin Irving-hotellin huoneesta 91 Violetta Phillips-nimisen naisen, joka oli hakattu kuoliaaksi silitysraudalla. Wood pidätettiin vielä samana päivänä.
Phillipsin murha on yksi lukuisista, surullisista kuolemantapauksista, joita maailmankirjat ovat täynnä. Se olisi luultavasti unohdettu, ellei lehdistö olisi pannut merkille koko tapaukseen kätkeytyvää ironiaa.

Syksyllä 1888 Illustrated Police News uutisoi Thamesin rannalta löydetystä torsosta. Skandaalimaisen tapauksesta teki se, että ruumis oli jätetty Scotland Yardin uuden päämajan rakennustyömaalle. Poliisi löysi yhteensä neljä torsoa Thamesista vuosina 1887–89. Tekijän epäiltiin olevan sama, mutta murhasarja ei ikinä ratkennut.

Wood oli sarjakuvapiirtäjä, käsikirjoittaja ja editori, joka oli 1930- ja 40-luvuilla työskennellyt Lev Gleason Publicationsille. 40-luvulle tultaessa supersankarisarjakuvien suosio oli laskenut, ja kustantajat olivat etsineet uusia aiheita. Eräänä päivänä Woodin kollega, sarjakuvakäsikirjoittaja Charles Biro oli kertonut, miten hän oli kohdannut hotellin baarissa tuntemattoman miehen. Mies oli kertonut Birolle, että hänellä on huoneessaan nainen, jonka kanssa Biro saisi harrastaa seksiä, kunhan muukalainen saisi katsella. Tapaus oli saanut Biron ja Woodin ajattelemaan gangstereita ja parittajia ja he päättivät tehdä sarjakuvan rikoksista.

Crime Does Not Pay herätti kohua hekumoivan väkivaltaisella sisällöllään.

Lehti, joka sai nimekseen Crime Does Not Pay samannimisen elokuvasarjan mukaan, oli sekoitus oikeita ja fiktiivisiä rikostarinoita. Ensimmäisessä numerossa esiteltiin muun muassa palkkamurhaaja Lepke Bulchalter sekä Espositon veljekset, eli ns. ”hullut koirat”, jotka tappoivat kaksi ihmistä räiskiessään tiensä läpi Manhattanin. Nimensä mukaisesti lehdellä oli selkeä päämäärä.

”Crime Does Not Pay on enemmän kuin sarjakuvalehti. Se on omistettu amerikkalaiselle nuorisolle siinä toivossa, että se tekee heistä parempia, puhtaampia kansalaisia”, Biro ja Wood kirjoittivat ensimmäisen numeron esipuheessa.

”Toimittajien päämääränä on teroittaa, tehdä selväksi, että RIKOS EI KANNATA! Rikos ei ikinä kannata, se on häviäjien peli. Rikolliset eivät ole sankareita, he eivät ole edes rohkeita tai ‘kylmähermoisia’ – he ovat pelkurimaisia rottia. Enemmin tai myöhemmin he saavat palkkionsa. Heidän kohtalonsa on vankila tai kuolema”.

Crime Does Not Payn nimi osoittautui enteeksi

Crime Does Not Pay ei ole tässä mielessä poikkeus true crime -lajityypissä, vaan didaktisen funktion voidaan nähdä olevan keskeinen genre-elementti. Moraaliopetus jäi kuitenkin lehden muun sisällön varjoon. Biron kirjoittamat tarinat eivät kavahtaneet verisiäkään yksityiskohtia, huumeita, seksiä tai väkivaltaa, mikä teki siitä valtaisan hitin, joka ylitti suosiossaan jopa Teräsmiehen. Suurimmillaan Crime Does Not Payn levikki oli 800 000 kappaletta ja eräiden arvioiden mukaan sillä oli yli kuusi miljoonaa lukijaa.

Lehtihyllyt täyttyivät kilpailevista rikossarjakuvista. Kapteeni Amerikan luoneet Joe Simon ja Jack Kirby julkaisivat yhdessä vaiheessa peräsi kolmea rikossarjakuvalehteä. Kuuluisin Crime Does Not Payn seuraajista oli William Gainesin Entertaining Comics eli EC, joka kastautui rikossarjakuvien synkässä virrassa Shock SuspenStories -lehdellä ennen kuin kahlasi kauhusarjakuvien syviin vesiin.

Lopulta Crime Does Not Payn nimi osoittautui enteeksi. Lehden esteetön seksuaalisuus ja väkivaltaisuus olivat liikaa moraalinvartijoille. Heille lehden moraalisaarna oli vain sokerikuori, jonka sisällä lukijoille saattoi syöttää alatyylistä viihdettä – mikä on kiistämättä aina ollut totta, mitä tulee true crimeen.

Kun 50-luvun alussa kauhusarjakuvat heittivät bensiiniä rikossarjakuvien sytyttämään nuotioon, moraalista närkästystä ei voinut hillitä. Vuonna 1954 julkaisijat perustivat Comics Code Authorityn ja kielsivät muun muassa ”liiallisen väkivallan, brutaalin kiduttamisen, liialliset ja tarpeettomat veitsi- ja pyssyleikit, fyysisen tuskan, veriset ja kauhistuttavat rikokset” sekä ”luvattomat seksisuhteet”, eli kaiken, mikä oli tehnyt Crime Does Not Paystä yleisön suosikin.

Crime Does Not Pay innoitti myös kauhusarjakuvia. Mister Crime veisteli hirtehisesti tarinoiden tapahtumista kahdeksan vuotta ennen Crypt-Keeperiä.

Crime Does Not Pay yritti siistiä linjansa, mutta 1955 mennessä lukijat kyllästyivät tarinoihin, jotka olivat haljuja ja värittömiä verrattuina CCA:ta edeltäviin sarjakuviin. Biro ryhtyi mainosgraafikoksi, mutta Wood yritti sinnitellä sarjakuvateollisuudessa. Ajelehdittuaan epäonnistuneesta sarjakuvaideasta toiseen seuraavien vuosien aikana hän luisui juopottelusta alkoholismiin ja lopulta tappoi Violetta Phillipsin humalaisen riidan päätteeksi elokuussa 1958.
Wood tuomittiin taposta kolmeksi vuodeksi vankilaan. Vapauduttuaan hän ei onnistunut löytämään työtä sarjakuvien parista, vaan päätyi tiskaamaan astioita kuppiloihin. Vuonna 1966 Wood oli yövuoron jälkeen matkalla kotiin, kun auto ajoi hänen ylitseen. Ellei Crime Does Not Paytä olisi lopetettu 11 vuotta aiemmin, hänen tarinansa olisi istunut lehteen kuin nyrkki silmään.

Sarjamurhaajan muotokuva nuoruusvuosilta

True crime -syklien logiikka pysyy samankaltaisena kerrasta toiseen: nousevasta massamediasta kohoaa teos, joka onnistuu vakuuttamaan suuren yleisön lajityypin ansioista ja tuottajat sen markkinapotentiaalista. 1700-luvulla media olivat lehdet ja teos hirsipuuballadit, 1940-luvulla sarjakuvalehdet ja Crime Does Not Pay.

Tällä hetkellä elämme viimeisintä true crime -buumia, jonka juuret ovat jäljitettävissä digitaalimedian popularisointiin 2010-luvulla sekä vuonna 2014 aloitettuun Serial-podcastiin. Koko totuus ei ole tietenkään näin pelkistetty. Myös hetken on oltava oikea, ja genren on resonoitava harmoniassa ajan hengen kanssa.

Rick Geary kuvaa sarjamurhaaja Kate Benderiä synkissä puuhissaan. Yhdessä perheensä kanssa Kate Bender surmasi vähintään 16 Bendereiden majataloon majoittautunutta ihmistä ennen kuin he katosivat jäljettömiin vuonna 1873. Lehdistö teki Bendereistä aikakautensa superjulkkiksia ja antoi heille lisänimen ”Bloody Benders”.

True crimen keskeisiä pakkomielteitä on kysymys motiivista. Miksi? Miksi joku kuoli? Mikä ajoi tappamaan? Nämä ovat varmasti myös kysymyksiä, joita jokainen modernia mediamaisemaa seuraava on joutunut miettimään katsoessaan uutisia ilmastonmuutoksesta, yhteiskunnallisesta levottomuudesta ja sodista. Vaikka kyse on laajemmista ilmiöistä kuin yksittäisestä verityöstä, kysymys on silti sama: ”Miksi käsittämättömän kauheita asioita tapahtuu?”

Rikos tarjoaa melodramaattiset, mutta samalla ymmärrettävimmissä mittasuhteissa olevat puitteet tämän eksistentialistisen kysymyksen pohdiskeluun. Kuten amerikkalainen true crime -sarjakuvantekijä Rick Geary on todennut Comics Journalin haastattelussa, ”niin paljon elämässä on mysteerien verhoamaa [että] pidän ajatuksesta, että voin asettaa esille kaikki tapauksen elementit, kaikki johtolangat ja tehdä siitä mahdollisimman selkeän”.
Rikoksen tai syyllisen selvittämisen ohella true crime saattaa myös keskittyä tekijän psyyken valottamiseen, mutta kysymys on silti sama. Yhdysvaltalaisen Derf Beckdorfin vuonna 2012 julkaistu My Friend Dahmer (suom. Ystäväni Dahmer, Täysi Käsi, 2021) on yksi viime vuosien kiitellyimmistä true crime -kertomuksista. Derfin sarjakuvaromaani seuraa 90-luvun alussa kolmentoista nuoren miehen tappamisesta tuomitun kannibaali-nekrofiili-sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin lukiovuosia.

Derf Backderfin sarjamurhaajan lukioajoista kertova Ystäväni Dahmer -kirja on julkaistu suomeksi vuonna 2021.

Kun Derf teki sarjakuvansa, Dahmerin tekemät murhat oli jo ratkaistu. Derfiä ei kuitenkaan kiinnostanut, mitä oli tapahtunut. Hän oli käynyt koulua yhdessä Dahmerin kanssa 70-luvun loppupuolella, ja Dahmerin tekojen yksityiskohtien tihkuessa julkisuuteen Derfiä oli jäänyt vaivaamaan kuilu televisiossa näkemänsä himomurhaajan ja tuntemansa pojan välillä.

”Sinulle Dahmer oli rappeutunut hirviö, mutta minulle hän oli kersa, joka istui vieressäni opiskelemassa tai bändiharjoituksissa”, Derf kirjoittaa teoksensa esipuheessa.

Ystäväni Dahmer on kirja, joka pyrkii selvittämään, miten ihmisestä – sarjakuvaa itseään mukaillen – ”tulee hirviö”, joka poraa uhrinsa kalloon reiän ruiskuttaakseen vetyhappoa tämän otsalohkoon. Toisin sanoen, miksi käsittämättömän kauheita asioita tapahtuu näennäisesti ilman syytä.

True crime muistuttaakin journalismin tai sairaskertomuksen sijaan ensisijaisesti kummitusjuttua: se viihdyttää kauhistuttamalla. Samalla molemmat varoittavat ja opettavat yleisöään. Siinä, missä kummitusjuttu vain opettaa lapsoset pysymään kaukana laiturilta, ettei näkki vain nappaisi heitä, true crime opettaa välttämään pimeitä katuja, joilla murhaajat vaanivat – puhumattakaan tietenkään siitä, ettei rikos tietenkään kannata.
Viimeiseksi true crime valaisee pimeyttä, johon nuotion loimotus ei enää kanna. Hyvän kummitusjutun tavoin se kertoo, millaisille olennoille nuo yössä loistavat silmät kuuluvat.

Julkaistu alunperin Suomen sarjakuvaseuran Sarjainfo-lehdessä 1/2020, dokumentaarisen sarjakuvan erikoisnumerossa.
Helsingin sarjakuvafestivaalit järjestetään 4.–5.9., koronarajoitusten salliessa Suvilahdessa. Ystäväni Dahmerin tekijä Derf Backderf on festivaalivieraana.