Tietoa tiivistämässä

Tietoa tiivistämässä

Tietoa tiivistämässä 1418 1500 Kulttilehdet

Tietokirja on lapsen ponnahduslauta tietoon

Lasten tietokirjojen suunnittelu ja toteutus vaativat tekijöiltään lukuisia työtunteja ja löytöretkiä tutkimustiedon äärelle. Usein vain murto-osa tiedosta päätyy valmiiseen kirjaan. 

– Perusajatuksenani on rakentaa kirjallisia siltoja lasten maailman ja akateemisen tiedon välille. Koen olevani tulkki, joka kääntää akateemista, termeiltään tarkkaa ja muodoltaan tiukkaa tietoa leikilliseen arkimuotoon, lasten tietokirjailija Laura Ertimo toteaa.

Tekijöille tiedonhaku merkitsee vapautta seikkailla tiedon äärellä ja mahdollisuutta löytää yllättäviäkin näkökulmia maailmaan. Pääasiassa Ertimo ja kirjailijakollega Reetta Niemelä löytävät tiedon teoksiinsa kirjallisuudesta ja eri alojen tutkimuksesta. Molemmilla on taustalla myös opintoja, jotka helpottavat lasten tietokirjojen tekemistä. Niemelä on opiskellut muun muassa eläinten kouluttamista ja ekologiaa, Ertimo maantiedettä.

Reetta Niemelä
Kuva Sampo Korhonen 2020

– Kun alan kirjoittaa tietokirjaa, tilaan kotiini niin paljon aiheeseen liittyviä kirjoja kuin mahdollista. Pyrin jatkuvasti seuraamaan tutkimusta niistä aiheista, jotka minua kiinnostavat. Kun koko ajan seuraan tiedekenttää, pysyn hyvin jyvällä siitä, mihin suuntaan ollaan menossa ja mitä näkökulmia voisin tuoda kirjoihini, Niemelä kertoo.

Osa kirjojen tiedonmurusista on saattanut tarttua matkaan elämän varrella kauan ennen tietokirjaprojektin alkua. Reetta Niemelä esimerkiksi kerää jatkuvasti talteen linkkejä itseään kiinnostavista aiheista, sellaisistakin, joista ei ole parhaillaan kirjoittamassa kirjaa.

– Tietokirjan tekemisen ihanin vaihe on se, kun saa oikeasti käyttää aikaa erilaisten tutkimusten lukemiseen. Monesti en meinaa pysyä housuissani, kun jokin tieto, johon törmään, on niin mahtavaa. Minulle tulee olo, että tämä on kirjoitettava kirjaan ja haluan jakaa sen kaikkien kanssa, Niemelä sanoo.

Laura Ertimo jakaa Niemelän innostuksen uuden tiedon välittäjänä. Hän kokee tärkeänä, ettei asetu kirjailijana yläviistoon lukijaan nähden. Ertimo esittää vertauksen: hän on kirjailijana jotakin lapsen rinnalla kulkijan ja kissaemon väliltä. Kissaemona hän metsästää tietoa akateemisen tiedon sokkelosta. Kun uusi roteva rotta löytyy, hän kantaa sen poikasille.

– Mutta se, mitä lapset tietorotkaleilla tekevät – sen täytyy olla heidän oma asiansa. Ei pidä kuvitella hallitsevansa lasten todellisuutta tiedolla tai muutenkaan. Minun tehtäväni on omalta osaltani mahdollistaa maailmaan osallistuminen kertomalla ajatusrakennelmista ja tietokokonaisuuksista, Ertimo kiteyttää.

Tietokirjailija on lapsen rinnalla kulkija ja kissaemo

Uusia ja vanhoja valokuvia

Nadja Sarell
Kuva: Linda Manner

Lasten tietokirjoissa myös kuvat ovat täynnä informaatiota. Kuvittajille valokuvat ovat erityisen tärkeitä tietokirjan taustoitusvaiheessa. Kuvittaja Nadja Sarell käyttää tiedonhakuun pääasiassa Googlea, mistä referenssikuvat löytyvät englanninkielisillä hakusanoilla. Esimerkiksi Shini Shomaran Minusta tulee -sarjaa (Mäkelä, v:sta 2020, suom. Terhi Leskinen) varten hän on kuvittanut lukuisia historiallisia henkilöitä:

– Etsin netistä paljon kuvia, joiden pohjalta koostan oman näkemykseni siitä, miltä henkilö olisi voinut näyttää jossakin tietyssä tilanteessa.

Joskus valokuvat pitää käydä ottamassa itse. Lasten tietokirjojen taustatyö onkin johdattanut kuvittajat etsimään tietoa toinen toistaan kiinnostavammista paikoista. Esimerkiksi Mia Röngän ja Thomas Lilleyn Lepakon vuosi -kirjaa (Sammakko 2020) kuvittaessaan Sarell pääsi vierailemaan Luonnontieteellisen museon arkistossa. Siellä hän valokuvasi muun muassa täytettyjä ja formaldehydiin säilöttyjä lepakoita.

Minusta tulee insinööri -kirjaa tehdessä valokuvasin lentokentällä käydessäni lentokoneita. Lapseni on suuri lentokoneiden fani ja kotona tulee aina tiukkaa kritiikkiä, jos lentokoneet eivät kuvituksissani näyttäneet oikeilta, Sarell kertoo.

Yleisnäkymä lentokentältä. Nadja Sarellin kuvitusta Shini Shomaran lasten tietokuvakirjaan Minusta tulee insinööri.

Kuvittaja Jussi Kaakinen on puolestaan vieraillut niin paloasemalla kuin pelistudiollakin lasten tietokirjojen kuvituksia valmistellessaan. Poliisiaseman (Tammi 2019) kuvitusten pohjaksi tietokirjan toinen tekijä, kirjailija-poliisi Pasi Lönn, toimitti omalta työpaikaltaan referenssikuvat.

Suomen lasten historiaa (Otava 2005) tehdessäni kävin erilaisissa kirjastoissa, museoissa ja arkistoissa valokuvaamassa ikivanhoja kirjoja ja karttoja. Otavalla oli silloin myös laaja fyysinen arkisto, jossa oli vanhoja valokuvia. Niistä oli paljon apua kirjaa tehdessä, Kaakinen kertoo.

Taustatyötä tehdään välillä liikaakin, ainakin siinä mielessä, että läheskään kaikki tieto ei mahdu lapsille suunnatun tietokirjan sivuille. Taustatyö vie mennessään, siihen uppoaa ja sen pyörteeseen katoaa. Jossakin vaiheessa on kuitenkin pysähdyttävä ja todettava, että nyt riittää.

– Nautin taustatyön tekemisestä. Haluan oppia asioista, vaikka kuvitus ei menisikään lasten tietokirjassa aiheeseen kovin syvälle. Luonnosteluvaiheessa uppoudun valokuvien katselemisen lisäksi lukemaan asioista, joista piirrän, Nadja Sarell kertoo.

– Minua häiritsee, jos en tajua esimerkiksi teknologiaa, joka minun pitäisi piirtää. Ensi syksynä ilmestyvää Minusta tulee koodari -kirjaa varten minun oli opeteltava tarkasti tietokoneen emolevyn rakenne, jotta pystyin piirtämän sen oikein.

Taustatyö vie mennessään, siihen uppoaa ja sen pyörteeseen katoaa.

Tarkasti, tarkasti

Niin kirjailijat kuin kuvittajatkin ovat tarkkoja siitä, että tieto on niin teksteissä kuin kuvissakin paikkansapitävää. Lopullinen teksti saatetaan luetuttaa ulkopuolisella asiantuntijalla. Hän varmistaa, että kirjan kansien väliin ei eksy virheellisiä väitteitä. Lasten tietokirjoissa haasteeksi muodostuu toisinaan se, että tutkimustietoa saattaa joutua pelkistämään hyvinkin paljon.

– Näissä tapauksissa käännyn tutkijan puoleen ja kysyn, voiko asian sanoa tavalla, jolla olen sen muotoillut, Reetta Niemelä kertoo.

Jussi Kaakisen kuvitusta Suomen lasten historian uuteen laitokseen 2021. Kirjan viimeinen luku kertoo vuodesta 2015 ja kuvituskuvassa pakolaisia kuljettava bussi on juuri saapunut vastaanottokeskuksen pihaan.

Kuvittajien työtä helpottaa, jos kirjan tekijä on alansa asiantuntija. Heidän asiantuntemukseensa voi nojata kuvien tietosisältöjä tarkistuttaessa.

Suomen lasten historian kirjoittajat Juha Kuisma ja Kirsti Manninen ovat oman alansa käveleviä tietopankkeja. Kirjaa tehdessä minulla oli koko ajan sellainen tunne, että heidän silmiensä ohi ei voi kuvitukseenkaan lipsahtaa mitään paikkaansa pitämätöntä, Jussi Kaakinen toteaa.

Joskus lasten tietokirjasta tehdään myös päivitettyjä versioita. 2005 alun perin ilmestyneen Suomen lasten historian viimeinen luku poistettiin vuoden 2021 uudesta laitoksesta ja sen tilalle Juha Kuisma ja Kirsti Manninen kirjoittivat kolme uutta lukua, joissa nostettiin suomalaisten urheilumenestystä, kierrätystä sekä tietotekniikkaan ja pakolaisuuteen liittyviä teemoja. Jussi Kaakisen kuvituskuvassa juhlitaan jääkiekon maailmanmestaruutta vuonna 1995 Helsingin Mellunmäen lähiössä. Taustatutkimusta hän teki mm. ajankohdan pukeutumisen ja hiustyylien suhteen.

Kirjailijoiden silmiin saattaakin sattua kuvitukseen eksyneitä lipsahduksia. Esimerkiksi Lepakon vuosi -kirjan erääseen kuvaan oli vahingossa eksynyt väärän lajin lepakko.

– Kirjan toinen kirjoittaja Thomas Lilley huomautti, että kirjassa kuvatut lepakot eivät riipu sillä tavalla nukkuessaan. Google oli johtanut minut harhaan ja olin piirtänyt vahingossa nukkuvan hedelmälepakon. Se huomattiin onneksi luonnosvaiheessa ja kuva ehdittiin korjata, Nadja Sarell kertoo.

Erityinen kohderyhmä

Lapset ovat tietokirjan kohderyhmänä erityisiä. Ensinnäkin lapsi vasta aloittelee uraansa lukijana. Siksi tietokirjojen tekstimäärät eivät voi olla suuren suuria, eikä lapselta voi olettaa laajoja lähtötietoja kirjan aiheesta.

– Ajattelen nykyään kirjojani ponnahduslautoina. Niiden ei ole tarkoitus tyhjentää aihetta, vaan toimia innoituksena ja johdattaa uudenlaisten näkökulmien ja tietojen äärelle. Silloin kirja ei ole niinkään suljettu kokonaisuus vaan maailmaan avautuva esine, Laura Ertimo kertoo.

Toiseksi: jos kirjan aihe on monimutkainen, kuvituksella voi olla suuri rooli siinä, miten lapsi omaksuu esitetyn asian. Tieto välittyy lapselle sulavammin, jos esimerkiksi kirjassa seikkailevat hahmot tuntuvat helposti lähestyttäviltä.

Jussi Kaakisen mielestä lapsille tehdyn kuvituksen ei välttämättä tarvitse olla yksinkertaisempaa aikuisille suunnattuun kuvitukseen verrattuna. Kuitenkin sekä Kaakinen että Nadja Sarell joutuvat yksinkertaistamaan esimerkiksi teknologiaan, laitteisiin ja monimutkaisiin tilanteisiin liittyviä kuvia lasten tietokirjoissa.

– Kuvitan aina lapsikohderyhmä mielessä. En koe kirjoja omina taiteellisina projekteina, joissa pyrkisin toteuttamaan omaa visiotani, vaan ajattelen töitäni lukijalähtöisesti. Toisaalta en myöskään ole tutkija tai tiedeihminen ja siksi pystyn pudottamaan kuvituksesta pois kaiken, mitä niissä ei tarvita, Sarell sanoo.

Lohdullisesti vaikeistakin aiheista 

Mikään asia ei varsinaisesti ole sellainen, että sitä ei voisi käsitellä lasten tietokirjassa, Laura Ertimo painottaa. Silti lasten tietokirjojen tekijät joutuvat usein pohtimaan, mikä asia on lapselle liian rankka käsitellä – ja miten senkin voi esittää lapsen tasoisesti.

Poliisiasema ja Paloasema -kirjoissa on joitakin tilanteita, joita tehdessä mietittiin, että ne eivät saa tuntua lapsesta liian ahdistavilta. Paloasemassa on esimerkiksi autokolari ja joitakin väkivaltatilanteisiin viittaavia kohtauksia. Niiden kohdalla mietittiin tarkkaan, miten ne kuvitetaan lapselle sopivassa muodossa, Kaakinen sanoo.

Silloinkin, kun Reetta Niemelä kirjoittaa lapsille vaikeista asioista kuten lajien sukupuutosta, hän haluaa säilyttää mukana jonkinlaisen huumorin sävyn. Yhdessä Mia Röngän kanssa kirjoittamassaan Nähdään majalla, pörriäisagentit -kirjassa (Sammakko 2016, kuv. Sanna Pellicioni) kerrotaan, että rikkaruohomyrkyt ovat pistiäisille vaarallisia. Sen sijaan, että asia esitettäisiin lukijalle suoraan, pistiäiset järjestävät mielenosoituksen, jossa ne informoivat myrkkyjen vaaroista.

– Toisaalta kirjassa yksi päähenkilöistä itkee sitä, että lajit kuolevat sukupuuttoon. Sitä surua en halunnut piilottaa. Lajien sukupuutto voi olla todella järkyttävä asia, ja olen itsekin pelännyt eläinten sukupuuttoon kuolemista paljon. Vaikka epätoivo uhkaakin välillä iskeä ympäristöasioista kirjoittaessa, haluan välittää kirjoissa ajatuksen, että asiat voidaan ratkaista ja toivoa on aina, Niemelä sanoo.

Reetta Niemelä pitää tärkeänä sitä, että lasten tietokirjat vahvistavat lasten omaa toimijuutta ja antavat ratkaisumalleja sen lisäksi, että ne välittävät tietoa. Nähdään majalla -sarjan kirjoissa lapsille esitellään useita konkreettisia keinoja suojella lähiympäristöä ja sen eliöstöä.

Laura Ertimo on samoilla linjoilla. Kun hän kirjoitti ilmastonmuutosta käsittelevää Ihme ilmat -kirjaa (Into 2019, kuv. Mari Ahokoivu), hän törmäsi lukuisiin tieteeseen perustuviin apokalyptisiin ennustuksiin. Ne eivät kuitenkaan päätyneet lastenkirjaan.

– Ne ovat asioita, jotka kuuluvat aikuisten kannettavaksi. Ajattelen, että lapsi joka lukee ilmastonmuutoksesta, haluaa lähtökohtaisesti hillitä sitä. Siksi Ihme ilmat painottuu muutoksen tekemiseen ja mahdollisuuksiin, Ertimo toteaa.

Kirjoittaja Ulla Lehtinen

Haastattelut: Jussi Kaakinen 31.3.2021 puhelinhaastattelu, Reetta Niemelä 1.4. puhelinhaastattelu, Laura Ertimo 5.4. sähköpostihaastattelu, Nadja Sarell 7.4. puhelinhaastattelu.