Oranki Artin parkkipaikalla tervehtivät Pekka Syväniemen ja Jari Kyllin Sandman-hahmot, kauempana seisoo Syväniemen Syntymä. Haemme infokojusta veistospuiston esitteen, jota ilman moni taideteos jäisi reitin runsaudessa ja moninaisuudessa huomaamatta. Pekka Syväniemi kertoo, että alkuaikoina Oranki Artissa vieraili 500 – 600 henkeä vuosittain, mutta viime kesänä määrä ponnahti yli tuhanteen.
Paikattu sydän. Pauliina Turakka-Purhonen
Joskus on parkissa useampiakin ruotsalaisia autoja Etelä-Ruotsista asti, vierailuja residensseistä, koululaisryhmiä, 20 hengen porukka Virosta, matkustavaisia linja-autolasteittain. Korona on kuluvana kesänä vähentänyt länsirajan takaa saapuvia. Koronan vuoksi myös näytteilleasettajat ovat olleet kuluneena kesänä vain suomalaisia.
Oranki maailmankartalle
Veistospuisto on Pekka Syväniemen tilan mailla. Pekka asui Rovaniemellä, mutta tunsi olonsa siellä joutavaksi ja muutti tyhjäksi jääneelle kotitilalleen. Hänen kotinsa on muutaman kilometrin päässä komeasta soraharjusta. Pekka kertoo: ”Kun Tielaitos uusi kylttejä, se jätti Orangin kylän kyltin pois. Isäni paheksui sitä kovasti ja silloin istui pikku piru olkapäälleni: laitetaan Oranki maailmankartalle.”
Kiinnostus ympäristötaiteeseen on kuitenkin vanhempaa perua. Pekka oli kavereineen opiskeluaikana Lahden taideinstituutissa suomalaisen ympäristötaiteen uranuurtajan Olavi Lanun apumiehenä.
”Lanu teki Retrettiin valtavia ihmishahmoja. Kivipintaan piti hakata eroosio kiinalaisilla kirveillä. Päivät olivat 13 – 14 tuntisia. Meitä oli siellä Lasse Lassheikki, Sauli Miettunen, Jari Kylli ja minä. Yhtenä syksyisenä iltana sanoin kavereille, että laitetaan paperit taidetoimikuntaan vetämään. Ajatuksena oli tehdä salainen taidemetsä, jota ei mainostettaisi missään.”
Kysyn, miten Orangin kylän asukkaat ovat suhtautuneet.
”Ensin kylillä vähän naureskeltiin. Nyt on suhtautuminen muuttunut. Paikallisista tulee jopa miehiä, metsureitakin, katsomaan ja ihmettelemään, voiko tuollaistakin tehdä puusta.”
Mieleen pulpahtavia töitä
Veistospuiston taideteosten määrä on niin valtava, ettei kaikkia yhdellä katsomisella huomaa, saati että jokainen niistä saisi ansaitsemansa huomion. Teoksia on niin moneen lähtöön, että löytyy jokaiselle jotakin.
Eksynyt. Essi Korva
Essi Korvan Eksynyt on ollut usein esillä vaikuttavuutensa vuoksi: hätääntynyt katse koskettaa. Se on ollut harjulla vuodesta 2012 lähtien ja luonto on sitä murennellut, mikä on tehoa vain lisännyt. Pekka Syväniemi kertoi pikkutytöstä, jota äiti ei ollut meinannut saada lähtemään pois metsästä ilman, että Eksynyt otetaan mukaan. Työstä voinee tehdä syvempiäkin ihmisluontoon sukeltavia päätelmiä, mutta minulle se tuo mieleen kertomukset metsään eksyneistä lapsista, lapsista, jotka metsä piti omanaan.
Huomasin Pauliina Turakka-Purhosen teoksen Kesken unien vasta toisella käynnilläni harjulla. Huikean pitkien, sutjakoiden mäntyjen väliin oli laitettu narusta tikkaat: siitä vaan kiipeämään kohti uniavaruutta.
Teuvo Tuomivaaran Erakko vuodelta 2003 katsoo harvan, jo harmaantuneen asumuksensa seinänraosta ohi kulkevia. Mitä miettineekään, sen voi kukin katsoja päätellä Erakon ilmeestä. Teos tuo mieleen tanssitaiteilija Reijo Kelan tempauksen, kun hän asettui viikoksi lasikoppiin Helsingin keskustaan ohikulkijoiden tirkisteltäväksi.
Iloisia, oivaltavia töitä ovat Sauli Miettusen Poikien pesä, jo kymmenen vuotta kestänyt pyykkipojista tehty piilo, samoin Tiina-Liisa Kaalamon Sydänkäpyseni – Mielikin kaarti. Materiaalina ovat kävyt, jotka tulevat laumana yli kivien ja nousevat puuhun.
Toteamme valokuvaaja Kerttu Korhosen kanssa, että suomalaiset taiteilijat ovat tehneet töitä, joista näkee, että he ovat sinut ympäristön ja sieltä nousevien materiaalien kanssa. Toki lappilainen katsoja saattaakin nähdä työt toisin silmin kuin muualta tulleet.
20 vuotta omaehtoista kulttuurityötä
Esitteen mukaan ympäristötaidenäyttely Oranki Art on avoinna juhannuksesta syyskuun loppuun. Itse asiassa Oranki Art on auki koko ajan ympäri vuoden, myös sateessa ja tuulessa, pimeällä ja valoisaan aikaan.
Pekka Syväniemi kertoo helsinkiläisestä
Kovia sanoja. Teuvo Tuomivaara
taiteenystävästä, joka tuli tienhaaraan iltapuolesta, luntakin oli viitisentoista senttiä. Oli tuumannut, että lumi ei häntä haittaa. Pekka oli kuitenkin käynyt varmistamassa, että tulijalta olivat jääneet myös paluujäljet.
Oranki Art on nyt toiminut 20 vuotta. Se on tyypillisesti palkatonta kulttuurityötä. Sieltä täältä on vuosien mittaan tullut avustuksia: Pellon kunnalta, Suomen Kulttuurirahastolta ja Lapin rahastolta, Lapin taidetoimikunnalta ja Taiteen keskustoimikunnalta.
Veistospuiston rakentaminen, uudistaminen ja ylläpito on mitä suurimmassa määrin omaehtoista kulttuuritoimintaa. Harjulla on Pekan ateljee, jossa majoittuvat näyttelyä tekemään kutsutut taiteilijat korvauksetta. He tekevät viikon mittaisessa workshopissa sen vuoden työt. Orankiharjulla on työskennellyt taiteilijoita maapallon kaikilta mantereilta. Pekka kertoo nuorista ranskalaisista naisista, joille tuli niin ankara kulttuurisokki, että meni pari päivää ennen kuin pystyivät pääsemään työn alkuun.
”Kaikki ovat kuitenkin viihtyneet täällä umpimettässä. Eri puolilta maailmaa tulevat taiteilijat ovat saaneet paljon toisiltaan”, Pekka toteaa.
Metsäinen soraharju on sävähdyttävän komea. Harjun maaginen tunnelma on varmasti vaikuttanut myös tekijöiden työhön. Polkuja, portteja, veneitä, ihmishahmoja… Toki töissä kantaaottavuuttakin löytyy: ahneus, luonnonsuojelu ja maapallon tuhoaminen saavat piiskaa.
Luonto ylimpänä päättäjänä
Useimmat työt on tehty luonnonmateriaaleista, joita löytyy harjulta, mutta on esimerkiksi koiranpehkua, metallia ja muovia. Kivi kestää säitä, mutta muita materiaaleja luonto käsittelee, miten hyväksi näkee. Käsittelemätön puu tummuu, hongittuu tai lahoaa ja maalatut värit haalistuvat. Sanna Karlsson-Sutisnan männynrunkoon veistämät kasvokuvat Kultani, olet kultaakin kalliimpi ovat kestäneet 16 vuotta. Aluskasvillisuus viimeistelee maassa olevia teoksia, kuten Reijo Purasen Henkiveneelle on tapahtunut, sammalen kasvu luo perspektiiviä ja historiaa. Ensimmäiseltä vuodelta on jäljellä ainakin Sakari Matinlaurin Takiainen.
Pekka kertoo: ”Jotkut haluavat, että teos poistetaan, kun se vähänkään rikkoutuu. Annamme kuitenkin luonnon näyttää, miten se käsittelee teoksia. Sitten poistetaan, kun se on enemmän roskaa”.
Teksti Paula Alajärvi