Nukketeatterintekijän muotokuva – Jonnakaisa Risto sai Kritiikin kannukset 2023

Martti-Tapio Kuuskoski

Suomen arvostelijain liitto SARV myönsi vuoden 2023 Kritiikin Kannukset -palkinnon Korhosen muotokuva -esityksen tekijälle ja näyttelijälle, Vaurioteatterin Jonnakaisa Ristolle. Tässä haastattelussa Risto kertoo opintiestään aikuisnukketeatterin ja nuketuksen maailmaan, sekä tietenkin työstään punkahtavan Vaurioteatterin parissa, jonka hän perusti vuonna 2018.

Miko Kivisen ohjaama ja Jonnakaisa Riston käsikirjoittama sekä miltei soolona näyttelemä ja nukettama nykynukketeatteriteos, satiirinen tragikomedia Korhosen muotokuva käsittelee taiteilijan kutsumusta ja luomispaineita merkityksettömäksi käyvässä maailmassa, jossa kuvataidemaailman ja yleisemmin kapitalistisen maailmanjärjestyksen riistomekanismit ovat saaneet hegemonisen aseman.

Korhosen muotokuva ihastutti ja hämmästytti Kritiikin Kannukset -raatia, joka intoutui kuvaamaan palkintoperusteluissaan teosta näillä sanoilla: ”Vaurioteatterin Korhosen muotokuva on puhdasta teatterin taikaa ja Risto sen suvereeni taikuri. Nopeat siirtymät hahmosta toiseen sujuvat Ristolta rennosti ja tarkasti, ja hänen salamannopeasti kuhunkin hahmoon muuntautuva nukettamisen tekniikkansa ällistyttää.” 

Vaurioteatterin Korhosen muotokuva on puhdasta teatterin taikaa ja Risto sen suvereeni taikuri.

Ja edelleen: ”Korhosen muotokuva onkin harvoin täällä nähtyä lajia, aikuisille suunnattua nykynukketeatteria parhaimmillaan. Teoksen kekseliäästi etenevät illuusiot toinen toisensa perään saavat leikin tuntumaan todelta ja sytyttävät nuket kuin ihka eläviksi, tunteviksi olennoiksi.”

Teos sai ensi-iltansa Suomen Kansallisteatterin Omapohjassa syksyllä 2022, ja lisäesityksiäkin on jo tiedossa syksylle 2023. Se, että Kansallisteatteri otti teoksen ohjelmistoonsa, on aikuisnukketeatterin tunnettuuden ja ”saavutettavuuden” kannalta erinomainen asia. Taidelajin, jota kannattelee omintakeinen mutta perustavanlaatuinen illuusion ja läsnäolon elävä yhdistelmä, soisi olevan laajemmin tunnettu ja tunnustettu.

– Neuvottelin tästä yhteistyöstä teatterinjohtaja Mika Myllyahon kanssa. Hänelle kiitos. Olin ajatellut itse, että Omapohja olisi tälle esitykselle paras vaihtoehto. Näyttämöhän on enemmän nykyesitykseen painottunut, kokeellisempia esityksiä esille nostava, Jonnakaisa Risto kertoo.

– Olen iloinen, että Kansallisteatteri madaltaa näin kynnystä mennä katsomaan nykynukketeatteria, joka ylipäätään on mahtava taidemuoto. Toivon, että mahdollisimman moni pääsisi näkemään sitä. Mullakin on paljon kollegoita, jotka eivät ole koskaan nähneet aikuisten nukketeatteria!

Korhosen muotokuva on siis Jonnakaisa Riston läpimurtoteos, mutta millainen polku siihen on johtanut?

Hairahtuminen nukketeatteriin

Jonnakaisa Risto on käynyt koulunsa Kuopiossa, jonka jälkeen hän opiskeli muutaman vuoden Lahden kansanopiston teatterilinjalla. Vuonna 2013 hän aloitti viisivuotiset opinnot Teatterikorkeakoulussa ja valmistui teatteritieteen maisteriksi vuonna 2018. Hän on opiskellut myös musiikkiteatteria ja puvustussuunnittelua.

Risto on siis koulutukseltaan ihmisteatteri- tai, kuten jotkut sanovat, kokovartaloteatterinäyttelijä. Mikä sai hänet kuitenkin kiinnostumaan nukketeatterista, jota Teatterikorkeakoulussa ei varsinaisesti opeteta?

– Nukketeatteriin ”hairahtuminen” tapahtui maisteriopintojen vaiheessa vuonna 2016. TeaKilla oli sellainen PLETA-hanke (Platform of European Theatre Academies), jossa opiskelijat pääsivät isolle Ruhrtriennale-taidefestivaalille Saksaan. Siellä järjestettiin nukketeatteri-workshop, johon osallistuin.

– Opettaja näytti meille videoita Neville Tranter -nimisen nukketeatteritaiteilijan töistä. Vaikka kyseessä oli video, illuusio oli niin vahva, että pärähdin siihen heti! Olin todella vaikuttunut miten hienosti nuket elivät ja minä aikuisena ihmisenä uskon sen kaiken, Risto kuvailee.

Ennen tutustumistaan Tranterin nukketeatteritaiteeseen, Risto oli opiskellut TeaKissa klovneriaa ja naamioteatteria ranskalaisen Philip Boylaun johdolla.

Olennaista on fokuksen kuljettaminen.

– Jälkeenpäin ajateltuna, Boylaun pitkä kurssi oli isosti siellä innostuksen pohjalla. Vaikka nukketeatteritekniikoita ja erilaisia variaatioita on vaikka kuinka paljon, ja jokainen niistä on omanlaisensa taiteenala, siihen mitä mä nyt teen pätevät tismalleen ne samat lainalaisuudet ja tekniikka kuin siinä klovneriassa, jota Boylau opetti.

– Olennaista on fokuksen kuljettaminen: varsinkin kun operoidaan punaisen klovninenän kanssa on tärkeää viedä huomiopistettä oikeaan paikkaan, kuljettaa katsojan katsetta haluttuun suuntaan. Klovneriassa käytettiin myös tosi paljon stilliä, taukoa ja sitten taas hengitystä, joiden avulla koko ajan jäsennellään ilmaisua, fokusta ja kohtauksen rytmiä.

– Nukketeatterikurssilla huomasin, että sama tekniikka kuin klovneriassa päti myös siinä nukketeatterissa, jota Neville tekee. Kummassakin pystyi hyödyntämään samoja taitoja. Samoin naamioteatterin opit soveltuivat nuken kanssa operointiin.

– Lopulta tässä kävi hauskasti. Silloin fanitin ihan hulluna Nevilleä, joka oli mun mielestä nero, ja on sitä musta edelleenkin. Kun sitten valmistelimme Korhosen muotokuvaa heitin, että olisipa hienoa saada produktioon mukaan myös Neville Tranter. Tuottaja tarttui siihen ja lopulta Tranter tuli Suomeen ja toimi teoksen nuketuskoreografina!

Vaurioteatteri – punkhenkeä ja virheiden estetiikkaa

Teatterikoulusta valmistuttuaan 2018 Jonnakaisa Risto perusti yhdessä Henna Sormusen kanssa vapaan ammattiteatteriryhmän nimeltään Vaurioteatteri. Korhosen muotokuvaa katsoessa tuskin voi välttyä siltä, että mieleen nousee käsite punkhenkisyys. Ei olekaan yllätys, että ryhmän estetiikkaan kuuluu se, että virheitä saa tulla, rosoa saa olla. Ja nimenäkin Vaurioteatteri on jo aivan punk!

– On, on! Ajatuksena on ollut, että niitten virheitten kautta voisin työstää jotakin uutta ja mielenkiintoista, mutta se punkhenkisyys näkyy myös nukeissa, jotka ovat aika groteskeja ja ei-niin-siloteltuja ja viimeisteltyjä. Mua itseäni ei ainakaan kiinnosta mikään täydellisyys – ei sen enempää ihmisissä kuin maailmassakaan. Toisin kuin virheet ja rosoisuus, inhimillisyys, Risto määrittää.

Vaurioteatterin ensimmäinen tuotanto oli Nukketeatteri Sampossa vuonna 2019 nähty Home Sweet Home. Dokumenttipohjainen esitys kertoo homevaurio- ja luottamusongelmista, jotka leviävät laajemmallekin yhteiskuntaan.

Satiirinen näytelmä sijoittuu Kämpät-Hämeessä sijaitsevaan Kiemingin kaupunkiin, jossa sisäilmaongelmat ovat räjähtäneet käsiin. Kuvitteellinen Kieminki on jonkinlainen geneerinen paikka nyky-Suomessa, jossa harrastetaan kuorolaulua ja jonka kuntaslogan kuuluu ”Älä ihtiäs pelkää!” Vakavasta asiasta on kuitenkin kysymys. Huono sisäilma on Suomessa merkittävä terveysongelmien aiheuttaja.

– Meillä oli muutamalla työryhmän jäsenellä konkreettisia kokemuksia sisäilmaongelmista ja olen itse joutunut painimaan myös asbestiongelmien kanssa. Aihe kuitenkin laajenee tätä isommaksi ja laajemmaksi kysymykseksi. Kun rakennetaan halvalla ja nopeasti, niin helposti se johtaa tällaiseen vauriokierteeseen.

Mua itseäni ei ainakaan kiinnosta mikään täydellisyys – ei sen enempää ihmisissä kuin maailmassakaan.

Home Sweet Home kuvaa epätoivoista taistelua virastojargonia käyttävää ”valtarakennelmaa vastaan, jossa kaikki valvovat toisiaan turvallisuuden nimissä, mutta jossa kukaan ei ole vastuussa mistään”, kuten muotoillaan teoksen esittelytekstissä. Päähenkilö Tarja – nukke tuo mieleen presidentti Tarja Halosen, joka ei liene sattumaa – joutuu absurdeihin sfääreihin tempautuvan kurimuksen vietäväksi, kun hänen jo kosteusvaurioiseen asuntoonsa pääsee asbestipitoista rakennuspölyä.

– Teos määriteltiin aikuisten saduksi, jossa erittäin pahasti vaurioituneessa asunnossa asuva Tarja hankkii homekoiran, joka osoittautuukin huumekoiraksi. Liivijengit sekaantuvat asiaan, terveysviranomaisten kanssa tulee vaikeuksia, luottamusongelmat ylipäänsä koko maailmaa kohtaan kasvavat, kaikki asiat vain eskaloituvat, Risto kuvailee.

Home Sweet Home hyödynsi perinteisen näyttelijäntyön lisäksi musiikkiteatterin, klovnerian, nukketeatterin ja varjoteatterin ilmaisukeinoja.

– Se oli yhdistelmä erilaisia esittävän taiteen lajeja. Esityksessä koetimme rikkoa totuttuja teatterin ja kerronnan käytäntöjä. Näytelmällisyyttä. Ehkä siinä estetiikassa se punkhenkisyys tulee esiin myös. Esimerkiksi yksi kohtauksen vaihto oli sellainen, että menen kyykkyyn ja pomppaan sieltä miimisellä hissillä seuraavaan paikkaan, ja aloitan uuden kohtauksen. Ei siis kovin siistiä ja puhdasta teatterikieltä. Tavallaan lapsellista tai naiivisti punkhenkistä, mutta sitä nyt joka tapauksessa.

Vaurioteatteri ei määritykään vain nukketeatteriryhmäksi, vaan on pikemminkin omaesteettisen ja villin monitaiteellinen teatteri.

– Kaikki meidän esitykset painottuvat lopulta ehdottomasti näyttelijäntaiteeseen. Ja musiikkiteatteri on tosi vahvasti mukana, esityksissä on paljon livemusiikkia.

Nukketeatterikoulutuksesta – ja vähän sen alasajosta Suomessa

Käsikirjoittamisen, ohjaamisen, näyttelemisen ja nukettamisen lisäksi Jonnakaisa Risto rakentaa itse myös esitysten nuket. Nukketeatterikoulutuksen alasajosta johtuen Suomessa ei ole enää oppilaitosta, jossa voisi opiskella nukketeatterin tekemistä, nukettamisen tekniikoita tai nukkien rakentamista. Nukketeatteritaiteen saloihin Risto onkin sukeltanut erilaisten kurssien avulla, muita seuraamalla ja YouTubesta itse opiskellen. Esimerkiksi nukenrakentamisessa hän on paljolti itseoppinut. 

Suomessa ei ole enää oppilaitosta, jossa voisi opiskella nukketeatterin tekemistä.

– Ei TeaKin opintoihinkaan kuulu nukketeatterikurssia, joten itse olen kaivellut tietoa. Kävin myös kaikki nukettamiskurssit, jotka Suomesta löysin. Yksi oli Aura Of Puppetsin järjestämä, toinen pidettiin Helsingin Avoimessa Yliopistossa. Lisäksi Neville Tranter piti meille yksityisen intensiivikurssin ja Vaurioteatteri organisoi yhdessä Metropolitan Puppetsin kanssa nukketeatterin ammattilaisille suunnatun Tranterin kurssin ”The Power of The Puppet”, Risto listaa.

Aura of Puppets on jo varsin tunnettu toimija nukketeatteritaiteen kentällä. Se on Turussa aiemmin toimineen, maan ainoan ammattikorkeakoulutasoisen johtaneen nukketeatterikoulutuksen hedelmiä (Turun taideakatemia lopetti alan opetuksen vuonna 2014). Metropolitan Puppets on taas uudempi toimija. Yhdistys on perustettu vuonna 2018, ja sen merkittävä viimeaikainen saavutus on nukketeatteritalo Helsingin Pakilassa.

– Metropolitan Puppets on pääkaupunkiseudun nukketeatteriammattilaisten yhdistys. Me saatiin viime vuonna Vuoden nukketeatteriteko -palkintokin tämän uuden nukketeatteritalon perustamisesta. Se on sellainen ihan sairaan hieno vanha työväentalo, ja nyt nukketeatteri on vallannut sen!

–  Mutta niinhän se on, että ulkomaille Suomesta pitää nykyään lähteä, jos nukketeatteria haluaa päätoimisesti opiskella, huokaisee Risto. – Täytyy vain osata olla itseohjautuva.

Erilaisia nukketyyppejä ja nuketustekniikoita

Korhosen muotokuva esittää kirpeää kritiikkiä kuvataidekenttää ja sen menestysvaatimuksia kohtaan. Yksi esimerkki on galleristi Gisella, joka tyrkkii kuva- ja käsitetaiteilija X:ää väkisin julkisuuteen, vaikka tämä on vajonnut syvälle taiteellisen luomiskriisin alhoon. Gisellaa esittää teoksessa käteen vedetty likainen tennissukka, joka tuo mieleen juonittelevan käärmeen.

Jonnakaisa Risto huomauttaa, että tähän yhteen sukkahahmoon liittyy muitakin aspekteja.

– Se on sama vanha hikinen tennissukka kuin Home Sweet Home -esityksessä! Otettiin se mukaan tähänkin, että joku jatkuvuus säilyisi, Risto nauraa. – Nyt se likainen sukka on tosiaan Gisella siinä lehdistötilaisuudessa, jossa X:n pitäisi kertoa tulevasta työstään. Ihan tarkoituksella lisäsin paljon sitä sihisevää-ässää hahmon puheeseen.

– Toisaalta tällä sukkahahmolla ironisoidaan sitä, mikä usein on ihmisten ensimmäinen mielikuva nukketeatterista: no sukat, johon on törkätty pari nappisilmää, ja lapset. Tästä se lähti Home Sweet Homessa.

Ihmisten ensimmäinen mielikuva nukketeatterista: no sukat, johon on törkätty pari nappisilmää, ja lapset.

Korhosen muotokuvassa on hyvin monentyyppistä nuketusta, ja vaihdot erilaisten nukkehahmojen välillä ovat vauhdikkaita. Tämä ei välttämättä ole nukketeatterissa täysin epätyypillistä, mutta joka tapauksessa vaatii esityksessä Ristolta huomattavaa nopeutta ja osaamista. Erilaiset nuket ja esineet tarvitsevat elävöittämiseen kukin omanlaistaan tekniikkaa. Korhosen muotokuvassa on siis jatkuvasti hyppäyksiä yhdestä nuketustekniikasta toiseen.

– Perusta on se, mistä jo aikaisemmin mainitsin: fokuksen siirtäminen sekä rytmi, jonka luo stilli, tauko, hengitys. Näitä tekniikoita hyödyntäen minulla on pyrkimyksenä luoda illuusio elävästä, ajattelevasta olennosta.

– Muusa ja Korhonen, jotka ovat esityksen päähenkilöt X:n [jota näyttelee Risto] lisäksi, ovat sellaisia Muppet-tyyppisiä ”puolinukkeja”. Niissä on keskenään sama logiikka: oikea käsi menee päähän ja liikuttaa puhetta ja päätä, ja vasen käsi on nuken käsi. Se ero näidenkin välillä on, että Korhosella vartalo leijuu ja hän pystyy liitelemään, kun taas Muusalla ja mulla on aina välillä yhteiset jalat.

– Sitten on se sukka. Ja Barbiet – niiden nukettamisessahan on aivan oma logiikkansa, niillä on myös oma rytminsä. Liikkeet ovat tosi teräviä. Oma totuttelemisensa on myös siinä, miten niitä operoidaan, sillä barbien jalat liikkuvat vain tietyllä tavalla. Ja vielä Veijo ja Jouko, nää #metoo-miehet, jotka on vaan pelkät vaahtomuovin palaset! Näissä kaikissa saa kyllä käyttää erilaista tekniikkaa kussakin.

Näytelmän pahis on kuvataidekentän isokenkäinen, taiteilijoita hyväksikäyttävä taidemesenaatti ja X:n uusi ”taidekummisetä” Big Head. Kuten arvata saattaa, näyttämöllä nähdään valtava pää, joka imee itseensä hyödyt ympäriltään.

– Rakensin Isopään aluksi niin, että nukettaja mahtuisi sen sisälle, mikä ei ollut riittävän tehokas ratkaisu. Siitä näkyi sellaiset minijalat ja hahmo liikkui kuin jokin muna siellä näyttämöllä. Hahmo sai korkeamman statuksen, kun laitoimme siihen pyörät, ja sitä pystyi liikuttamaan näyttämöllä hyvin harkitusti. Kunnes lopussa Isopää sekoaa, alkaa pyöriä vimmatusti, ja tippuu alas pilvenpiirtäjästä kuin Lilleri Lalleri.

Esityksen ehkä erikoisin hahmoratkaisu on ”vittua” horisevien ja pilvenpiirtäjän katolta kuseskelevien Veijon ja Joukon representoiminen kahdella vaahtomuovin palalla.

Jos hahmoille antaa silmät tai suun, niille tulee valtaa.

– Pitkään mietimme miten näitä henkilöitä havainnollistetaan. Nehän ovat sellaisia Big Headin idioottikätyreitä. Valtaa supporttaavaa porukkaa, joka pyörii kulttuurimaailman bileissä tyhmiä puhuen ja typerästi käyttäytyen.

– Tuli mieleen, että tällaisille tyypeille ei oikein haluaisi antaa edes vartaloa. Jos hahmoille antaa silmät tai suun, niille tulee valtaa. Sitten yksissä harjoituksissa otin pari muusta nukenrakentamisesta jäänyttä vaahtomuovin jämäpalaa, ja kokeilin, että mitäpä jos ne olisi vain tuollaiset palikat – palikka-aivot! Tuli niille kuitenkin lopulta pienet silmät, siitä samasta vaahtomuovista leikatut. 

– Palautteen mukaan Muusa on useimpien katsojien lempihahmo, joka koetaan sympaattisena, mutta on ollut joitakin, joiden lemppari ovat nämä Veijo ja Jouko, Risto kertoo huvittuneena.

Olennot nukketeatterintekijän aivoissa

Eräässä kohdassa tänä keväänä Kansallisteatterissa pyörinyttä Karpolla on asiaa -näytelmää (ohjaus Kristian Smeds) todetaan: ”Ihmisessä on monta olentoa läsnä samaan aikaan.” Näin voisi luonnehtia myös nukketeatterinäyttelijän työnkuvaa. Kuinka jakomielinen näyttelijän täytyy olla, kun hän vetää oman roolinsa lisäksi myös kymmentä muuta itse nukettamaansa roolihahmoa, kuten Korhosen muotokuvassa? Miten nämä kaikki eletyt persoonat ovat yhden näyttelijän hallittavissa?

– Joku voisi kehittää sellaisen aivokypärän, jolla testata mitä siellä tapahtuu… koska se on mielenkiintoinen prosessi. Jakomielisyys kuvaa sitä hyvin. En kyllä tiedä tarpeeksi aivotoiminnasta fysiologisesti, että miten se voi ja voiko se jakautua. Toisaalta jotkut on sanoneet että voi näytellä vain yhtä asiaa kerrallaan. Tavallaan sekin pätee tässä, Jonnakaisa Risto puntaroi.

– Jotta illuusio on se, että kaikki, vaikkapa kolme hahmoa, elävät yhtä aikaa, toinen täällä, toinen tuolla ja yksi tässä, pitää huomioida, että on kolme eri suuntaa, tai oikeastaan – koska kullakin hahmolla on omat suunnat toisiinsa – se suuntien määrä on todella lukuisa! Mutta tuon vaikutelman aikaan saamiseksi kuitenkin näyttelen yhtä asiaa kerrallaan, keskityn siihen hahmoon, jossa se fokus on. Pistän siihen enemmän intensiteettiä ja muita hahmoja pidän vain teknisesti elossa, pelkällä liikkeellä. Ehkä tuota voisi verrata esimerkiksi rumpujen soittoon.

– Joka tapauksessa kaikki perustuu tosi nopeaan suunnan vaihtamiseen ja ruumiinosien eriyttämiseen. Samalla kuitenkin tunnistan sen, että välillä itselläkin on vaikea pysyä mukana. Mutta se onkin toisaalta se, mikä mua tässä kiinnostaa. Tekniikkaa voi hieroa loputtomasti, eikä siinä koskaan tule valmiiksi. Korhosen muotokuvan esitysten aikanakin se on kehittynyt koko ajan. Mitä tutumpi teos on, sitä enemmän on aivoissa kapasiteettia keskittyä yhä pienempiin yksityiskohtiin.

Kaikki perustuu tosi nopeaan suunnan vaihtamiseen ja ruumiinosien eriyttämiseen.

Vaurioteatteri sai Koneen Säätiöltä merkittävän apurahan Korhosen muotokuva -produktion toteuttamiseen. Risto kertoo, että se oli aivan elimellisen tärkeä tuki, jonka avulla vapaalla kentällä toimiva teatteri pystyi maksamaan tekijöille työskentelyapurahan. Apurahamyöntöjen yhteyteen Koneen Säätiö pyysi eri taiteentekijöitä nostamaan joukosta jonkin kiinnostavan projektin ja kirjoittamaan siitä. Kirjailija Pajtim Statovci valitsi Korhosen muotokuva -hankkeen, ja kirjoitti siihen liittyen nukketeatterin olemuksesta komean tekstin.

Statovci kirjoittaa: ”Nukke on maailmojenvälinen olento, ihminen ihmisen sisällä, aika toisessa ajassa (…) Nukkeen voi heijastaa kaikki maailman tietoisuudet, kaikki sen ajat, koska se herää eloon vasta, kun sen mieleen astutaan. Nuken ja nukella puhuvan suhde on aina ainutlaatuinen, sillä esittäjän suhtautuminen paitsi maailmaan myös nukkeen on alituista vuoropuhelua.”

– Voi kun osaisi itse sanallistaa tuota noin hienosti! Näyttelijänä nukkeja lähestyy usein tosi konkretian kautta, Risto toteaa.

Ehkä kuitenkin voi nukketeatterista sanoa vähintään, että nukettajan on osattava elää montaa elämää ja montaa aikaa samassa hetkessä. Korhosen muotokuvassa vieläpä erästä kaukaa rajan takaa tulevaa – esityksen nimi tulee nimittäin siitä, että X joutuu ottamaan vastaan tilausteoksen laatokankarjalaiselta isoisoäidiltään, Korhoselta, joka on palannut maan päälle taiteilijajälkeläistään ahneuden läpäisemän ajan kourista pelastamaan.

Vielä hieman luokkatietoisuudesta

Korhosen muotokuva -esityksen alaotsikkona on ”Groteski tuhokuvaelma ja hirmu hieno rakkaustarina”. Taustalla vaikuttaa varsin synkkä kuva, vaikka huumoria, leikillisyyttä ja jopa liikuttavia kiintymyksen osoituksia esityksestä löytyykin. Tarinan keskiössä on kuitenkin valta ja sen häikäilemätön käyttö – ja samalla myös depressio. Yksi edellisiin aiheisiin liittyvä teema on luokkajako.

– Huonolla mielikuvituksella varustettu X on riippuvainen Muusasta, Alepan kassana työskentelevästä rakastetustaan. Juuri Muusan kautta ja hänen inspiroimanaan koko X:n ura on lähtenyt kiitoon. X nousee taiteilijoiden eliittiin Muusan avulla, jonka edellisen pahan depressiokauden myötä syntynyt läpimurto ”666” on äärimmäisen synkkä, mutta sen takia mun mielestä jo tosi hauska! Olen mustan huumorin ystävä, Jonnakaisa Risto kertoo.

– Mutta luokkaero- ja tuloeroteema on tärkeä, ja sen ilmaisemisessa olen käyttänyt esimerkiksi erilaisia mittakaavan vaihdoksiin liittyviä keinoja, ja ihan fyysisesti hyödyntänyt nukkien kokosuhteita: Isopää verrattuna barbie-Janicaan – ero on mielettömän suuri!

Luokkaero- ja tuloeroteema on tärkeä, ja sen ilmaisemisessa olen käyttänyt esimerkiksi erilaisia mittakaavan vaihdoksiin liittyviä keinoja.

– Olimme työryhmässä hyvinkin tietoisia teemasta, ja sitä oikein koetettiin kärjistää. Big Head lennättää menestyskiidossa olevaa X:ää helikopterilla ympäri maailman. Hän omistaa bensa-aseman Himalajan huipulla ja hänellä on kaikenlaisia riistoprojekteja siellä täällä. Big Head on tällainen yleismaailmallinen kapitalistin paholaiskuva. Sitten on taas se toinen ääripää, Muusa, jonka vilpittömyyttä ja pyyteetöntä rakkautta itsekkäästi käyttäytyvä X käyttää hyväkseen.

Korhosen muotokuvassa ehkä graafisin luokkaeron teemaa kuvastava elementti on pilvenpiirtäjä, jonka katutasossa sijaitsee Alepa, jonka kassalla Muusa uuvuttaa itseään, mutta jonka ylimmässä kerroksessa taidemaailman eliitti juhlii. Juonipaljastus tai ei: #metoo-äijät Veijo ja Jouko äityvät vieläpä kusemaan katolta alas töistä kotiin raahustavan Muusan päälle.

– Mutta lopussahan tämä Big Head laitetaan Alepan muovikassiin kuin roska konsanaan, Risto muistuttaa teoksen toiveikkaasta lopusta.

Korhosen muotokuvasta on syntynyt Vaurioteatterin ohjelmiston ulkopuolelle myös eräänlainen spin-off-kylkiäinen, Korhosen opetukset (2023).

– Teimme Korhosen opetukset tänä keväänä yhdessä Miko Kivisen kanssa Suomen Kulttuurirahaston Taidetta hoitolaitoksiin -apurahalla. Kiersimme sen turvin kymmenessä eri pääkaupunkiseudun hoitolaitoksessa ja palvelutalossa. Käytimme esityksessä samaa vanhaa Korhos-nukkea, mutta tämä oli sellainen mukava esitys, toisin kuin Muotokuva, vaikka toki se nukke on groteski.

– Esityksessä Korhonen kertoo elämänviisauksia nuoremmilleen, hän kun on itse 130-vuotias. Ja kertoilee hän siinä ohessa tarinoita myös omista nuoruuden existään, Jonnakaisa Risto nauraa.

Korhosen muotokuvasta nähdään lisäesityksiä ensi syksynä Kansallisteatterin Vallilan näyttämöllä, Tampereen Telakalla ja Kajaanin Kaupunginteatterissa.

Kirjoittaja on Kritiikin Uutisten päätoimittaja, joka tekee myös tutkimusta 2000-luvun suomalaisesta aikuisnukketeatterista.