1. Suljetun pyhyys
[Ollaan ylämailla, jyhkeiden tuntureiden laella. Maan muodot ovat täällä erilaisia. Tie on kiemurainen, kaartaa tuntureiden väliin jääviä aavojen järvien laitoja. Matkaa on vielä muutama tunti jäljellä. Radiosta soi saamelainen kappale, jonka sanoja serkkuni kääntää minulle.]
Riddu Riđđu Festivála on kansainvälinen alkuperäiskansafestivaali, joka järjestetään vuosittain Olmmáivággissa, Norjan puolen Saamenmaan rannikoilla, merisaamelaisten alueilla. Festivaalin ohjelmisto on monitaiteinen, sisältäen muun muassa musiikkia, esittäviä taiteita, kirjallisuutta, kuvataidetta, elokuvaa, paneelikeskusteluja ja kursseja.
Riddu Riđđu Festivála valitsee joka vuosi pohjoisen pallonpuoliskon alkuperäiskansan, jolle annetaan Northern People of the Year -titteli ja jota kunnioitetaan ja nostetaan esille ohjelmassa. Tänä vuonna esille nostettu ryhmä on Queer Indigenous, eli pohjoisiin alkuperäiskansoihin kuuluvat queer-ihmiset. Queer-alkuperäiskansa-taiteilijoista muodostettuun delegaatioon kuului taiteilijoita Kilpikonnasaarelta[1] eli Yhdysvaltojen ja Kanadan valtioiden alueelta, Inuit Nunaatista[2], Saamenmaalta sekä yksi kansainväliseen esiintyvään ryhmään kuuluva maoritaiteilija Australiasta.
Saamenmaalla ja saamelaisyhteisössä on paljon queerfobiaa, monelta osin kolonialismin seurauksena
Alkuperäiskansoihin kuuluvien queer-ihmisten esille nostaminen Northern People of the Year -ryhmänä oli poikkeuksellinen ja hieno, historiallinen valinta. Saamenmaalla ja saamelaisyhteisössä on paljon queerfobiaa, monelta osin kolonialismin seurauksena, joten queeriyden juhlistaminen ensi kertaa näin suuressa tapahtumassa tuntui merkittävältä. Erityisen merkityksellistä queeriyden näkyminen ohjelmassa oli kuitenkin siksi, että kansainvälisen queer-delegaation kautta festivaali loi tapaamispaikan alkuperäiskansoihin kuuluville queer-ihmisille ympäri maailmaa. Tila oli erityinen, niin herkkä ja elintärkeä. Jo pelkästään ihmisten paikalla olo sai festivaalin tuntumaan aivan erilaiselta kuin aiempina vuosina.
[Yöaurinko paistaa viistosti niitylle, kun saavumme. Niityn keskellä rykelmäinen piiri kerääntyneenä tulen ympärille. Eräs nostaa havuja tuleen, niistä levittyvä savu kietoo meitä yhteen.]
Festivaali alkaa keskiviikkoiltana queer-delegaatiolle osoitetulla tervetuloseremonialla, jossa poltetaan saamelaisen perinteen mukaan katajanoksia. Katajansavun äärellä ihmiset kokoontuvat ja puhdistautuvat, rukoilevat. Jotkut delegaation jäsenistä jakavat meille itsestään. Erityisesti mieleeni jää eräs esitys, jota en kuvaile tässä tarkemmin kunnioittaakseni tilaisuuden yksityisyyttä. Hetkeksi niitty, jolla seisomme, muuntuu, ja jotain aivan muuta aukeaa. Tällaisia pyhiä hetkiä tuntuu mahdottomalta sanoittaa.
Tervetuloseremonia tuntui myös siltä osin erityiseltä, että se oli suljettu tapahtuma. Olimme ainoastaan toistemme, toisten alkuperäiskansojen äärellä. Festivaalijohtaja Sajje Solbakkin sanoin, Riddu Riđđu on by Indigenous people for Indigenous people, meiltä meille. Valitettavasti tämä ajatus ei aina toteudu, sillä festivaali kerää yleisökseen myös paljon ihmisiä alkuperäiskansojen ulkopuolelta. Jotkut ihmisistä ovat ystäviämme ja liittolaisia, jotka ovat tervetulleita ja kutsuttuja vieraita, mutta valitettavasti festivaaliyleisön joukossa on joka vuosi myös alkuperäiskansoja eksotisoivia ja fetisoivia valkoisia ihmisiä, kuten niin sanottuja ’valkoisia hippejä’, jotka approprioivat ja ’inspiroituvat’ kulttuuristamme varastaen sitä.
Olen ollut huomaavinani, että muuten anti-rasismin suhteen valveutuneet liittolaiset eivät ehkä oikein osaa nähdä kulttuurisen omimisen ja eksotisoinnin kanssa flirttailevia valkoisia hippejä vakavasti otettavana uhkana, vaan ennemmin harmittomana haittana. Ongelma on kuitenkin todellinen. Esimerkiksi omassa (ja lähipiirini) kokemuksessa valkoisten hippien kulttuurinen ja esteettinen omiminen on vaikuttanut siihen, että huomaan joissain tilanteissani pohtivani, uskallanko tai haluanko pukea omia kulttuurisia vaatteita tai asusteita, sillä minua ahdistaa, että tällöin ihmiset tiedottomuuttaan saamelaisista luulevat minun olevan itse asiassa valkoinen hippi. Tämä on välillä johtanut päätökseen jättää omat asusteet pois ja pukeutua täysin länsimaisiin vaatteisiin. Kulttuurisen omimisen ilmiö vaikuttaa siis konkreettisesti siihen, että alkuperäinen kulttuuri häivyttyy ja omijat saavat sen estetiikan kollektiivisissa sosiaalisissa mielikuvissa omakseen.
Anti-rasismin suhteen valveutuneet liittolaiset eivät ehkä oikein osaa nähdä kulttuurisen omimisen ja eksotisoinnin kanssa flirttailevia valkoisia hippejä vakavasti otettavana uhkana.
Festivaalin, ja muiden julkisten ja jaettujen tilojen kontekstissa asia on hankala, sillä toisaalta näen tärkeäksi, että olemme avoimia ulkopuolisille ja rakennamme solidaarisuuden, liittolaisuuden ja rakkauden verkostoja, mutta välillä myös toivoisin suljettuja, vain alkuperäiskansoille rajattuja ohjelmia.
2. Yhteisen pyhyys
[Lávvu, poron ja hylkeen taljat levittäytyvät lattialle ja puisille penkeille (valon jäljet veden ja maan kautta turkissa). Ulkona vähän sataa, pisarat valuvat lávvun ulkoseiniä pitkin, tuuli rapisuttaa seiniä. Tuli keskellä. Savun ja taljojen muodostama mehevä tuoksu rentouttaa kehon. On lämmin, pieniä kyyneleitä kupruilee rinnassa.]
Indigenous Drag Excellence XXL, Aunty Tamara. Kuva: Riddu Riđđu Festivála / Ørjan Marakatt Bertelsen
Tämän vuoden festivaali on erityinen myös siksi, että festivaali on koonnut yhteen työryhmän, jotka esittävät tiedetysti ensimmäisen drag-esityksen Saamenmaalla. Sanon ’tiedetysti’, sillä uskon, ettei kyseessä ole oikeasti ensimmäinen kerta, kun dragia sen monissa muodoissa ja ulottuvuuksissaan esitetään täällä. Luultavasti kyseistä toimintaa ei ole silloin osattu nimetä ’dragiksi’, mutta jotain sen kaltaista on varmasti tapahtunut useita kertoja.
Drag-työryhmä Indigenous Drag Excellence XXL koostuu alkuperäiskansaesiintyjistä ympäri maailmaa. Ryhmään kuuluvat esiintyjät pohjoissaamelainen Ritni Ráste Pieski, maori Aunty Tamara, Adrienne Huard ja Feather Talia, jotka molemmat ovat anishinaabeja, sekä ryhmän koordinaattori Sage Broomfield, joka kuuluu nêhiyaw-kansaan. Ryhmä kokoontuu torstaiaamuna kertomaan työskentelystään.
Ryhmä tapasi ensi kertaa kesäkuussa 2024 Treaty 1:ssä[3], Kanadan Winnipegissä, työskennelläkseen yhdessä. Aunty Tamara kertoo, kuinka Winnipegissä asuu Pohjois-Amerikan kaupungeista eniten alkuperäiskansoja, ja kuinka suurin osa drag-yhteisöstä koostuu alkuperäiskansoista. Ritni Ráste Pieski jatkaa toteamalla, kuinka Treaty 1:n drag-yhteisö oli ”suuri ja tervetulleeksi toivottava”. Tämä koskettaa minua. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että jossain suurin osa drag-yhteisön jäsenistä koostuu alkuperäiskansoista, kun Suomessa Pieski on tietääkseni ainoa dragia tekevä saamelainen.
Tuntuu uskomattomalta ajatella, että jossain suurin osa drag-yhteisön jäsenistä koostuu alkuperäiskansoista.
Torstain Meet the Drag Group -keskustelu on suorassa keskustelussa seuraavana päivänä tapahtuvaan Conversation with the Northern People of the Year -keskusteluun. Muistiinpanoja selaillessani tuntuu, kuin nämä kaksi ryhmää keskustelisivat yhdessä, vain päivän aikaero välissään. Conversation with the Northern people of the year -keskusteluun osallistuvat Queer Indigenous -delegaatioon kuuluvat Aka Hansen, joka on inuiitti, Jeremy Dutcher, joka kuuluu wolastoqiyik-kansaan, Lady Shug, joka on diné, pohjoissaamelainen Ida Helene Benonisen ja Ceilidh Isadore, joka kuuluu mi’kmaw-kansaan. Kun drag-ryhmän koordinaattori Sage Broomfield kertoessaan työryhmän työskentelystä sanoo, että siinä on jotain todella voimakasta, kun me alkuperäiskansataiteilijat pääsemme keskustelemaan kaikesta yhdessä, seuraavan päivän keskustelussa Jeremy Dutcher toteaa, ”when we gather there’s some magic that happens”.
Molemmissa keskusteluissa taiteilijat kertovat, miksi he tekevät taidetta. Drag-artisti Feather Talia sanoo draginsa olevan niille lapsille, jotka ovat joutuneet sijaishuoltoon kolonialismin vuoksi ja jotka eivät sen takia tiedä paljonkaan esimerkiksi regaliastaan[4]. Adrienne Huard, drag-nimeltään Randy River, taas kertoo dragissaan nojaavansa hypermaskuliinisuuteen, ’native uncle’ -tapaan. Kuinka paljon kolonialismi on varastanut meiltä meidän ajatuksiamme sukupuolesta ja fluidisuudesta? hän pohtii.
Indigenous Drag Excellence XXL, Ritni Tears (Ritni Ráste Pieski). Kuva: Riddu Riđđu Festivála / Sara Aarøen Lien
Ritni Ráste Pieski, drag-nimeltään Ritni Tears, kertoo draginsa keskiössä olevan alter egot, tilan ottaminen ja rohkeus. Hänelle sukupuolirooleilla leikkiminen on tuntunut parantavalta, ja hän onkin alkanut viime aikoina tehdä maskuliinisten drag king -hahmojen lisäksi myös feminiinisiä drag queen -hahmoja. ”Mitä on saamelainen drag?”, hän kysyy, ”Kuinka tuoda kaikki osaset saamelaisesta identiteetistäni dragiin?”
”Mitä on saamelainen drag?”, hän kysyy, ”Kuinka tuoda kaikki osaset saamelaisesta identiteetistäni dragiin?”
Myös Jeremy Dutcher kuvaa queer- ja alkuperäiskansa-identiteetin yhteensovittamisen vaikeuksia – nuoruudessaan hän koki tunnetta, että on valittava alkuperäiskansa- ja queer-tilojen välillä. Ettei voi tulla kokonaisena itsenään mihinkään.
Samaistun tunteeseen. Mietin Billy-Ray Belcourtin runoa Sacred joka loppuu lauseeseen and even though i know i am too queer to be sacred anymore, i dance that broken circle dance because i am still waiting for hands that want to hold mine too.[5]
i ask myself: how many of them gave up on desire because they loved their kookums[6] more than they loved themselves?5
***
Olla liian queer ollakseen enää pyhä?
En tahdo uskoa siihen.
***
Toisaalta pyhyys korostuu alkuperäiskansojen sukupuoleltaan tai seksuaalisuudeltaan fluidin two-spirit -identiteetin ytimessä: two-spirit -ihmiset olivat alkuperäiskansojen yhteisöissä kunnioitettuja jäseniä, joiden katsottiin olevan pyhiä. Jeremy Dutcher kuvaa two-spirit -ihmisiä muun muassa sanalla bridge people, he jotka seisovat välissä, keskellä. Heidän katsottiin kävelevän ihmisten ja henkimaailmojen välillä. Kolonialismin myötä alkuperäiskansayhteisöihin ovat saapuneet kuitenkin queerfobia ja länsimaiset binääriset sukupuoliroolit, jonka takia Jeremy Dutcherin sanoin: ”Two-spirit on vaarallinen risteys elää.”
Pyhyys korostuu alkuperäiskansojen sukupuoleltaan tai seksuaalisuudeltaan fluidin two-spirit -identiteetin ytimessä.
Taiteilijoiden puheessa kaikuu myös toinen ajatus – drag (ja laajemmin taide) keinona parantua traumasta. Henkilökohtaisesti, kollektiivisesta, maan traumasta. Drag-artisti Aunty Tamara, joka on maori mutta syntynyt ja kasvanut Australiassa eikä Aotearoassa, maorien perinteisessä maassa, kertoo maan kanssa menetettyyn yhteyteen liittyvästä surusta. Toisaalta hän kertoo myös yhteydestä, jota hän on kokenut esivanhempiinsa ensin perinteisen kulttuurillisen esiintymisen, ja myöhemmin dragin kautta. ”You take all of your ancestors on stage with you.”
Indigenous Drag Excellence XXL, Feather Talia. Kuva: Riddu Riđđu Festivála / Ørjan Marakatt Bertelsen
Vanhempien sukupolvien tärkeys nousee esiin muutenkin. Feather Talia kertoo, kuinka hän on oppinut paljon oman yhteisönsä vanhemmilta queer-ihmisiltä (queer elders). Ajatus tuntuu koskettavalta, että yhteisössä on ylipäänsä läsnä queer elders. Myös Jeremy Dutcher kertoo vanhemmilla sukupolvilla olleen suuri vaikutus uraansa. Kun hän oli nuori ja kyseli yhteisönsä perinteisistä lauluista, hänen elderinsä sanoi hänelle: ”The old songs live in the museums. You have to go there and get them back.” Ja niin hän teki. Dutcher kertoo näkevänsä musiikkinsa eräänlaisena äänellisenä rematriaationa (sonic rematriation) – hän tahtoo tehdä perinteisestä musiikista saavutettavaa nuorisolle.
Jään miettimään tätä, sitä syvää yksinäisyyden tunnetta, jota ihminen kokee ollessaan (tai kuvitellessaan olevansa) ainoa.
Aunty Tamara kertoo, että aloittaessaan dragin, hän yllättyi siitä, kuinka Sydneyssä ihmiset olivat yllättyneitä siitä. Tällöin hän tajusi, että hän on oikeasti ensimmäinen eivätkä ihmiset ole koskaan nähneet mitään tällaista – se oli iso asia käsitellä. Myös Ritni Ráste Pieski nostaa esille, ettei meillä ole saamelaista drag-yhteisöä, mutta toivottavasti meillä olisi pian. Jään miettimään tätä, sitä syvää yksinäisyyden tunnetta, jota ihminen kokee ollessaan (tai kuvitellessaan olevansa) ainoa. Miten suuri merkitys tällä, heillä, meillä, yhdessäolollamme on. Myös drag-artisti Lady Shug puhuu yksinäisyydestä, ja vahvuudesta, siitä miten sen takia että meillä (queer-alkuperäiskansalaisina) ei välttämättä ole yhteisöä tukenamme, meidän on oltava niin vahvoja itsessämme. ”Mutta”, hän sanoo, ”emme ole koskaan täysin yksin sillä meillä on maa”.
i wince a little because the earth hasn’t held all of me for quite some time now and i am lonely in a way that doesn’t hurt anymore.5
Siinä miten avaamme tilaa yhteiselle surullemme on jotain taianomaista, pyhää.
Joku paneelissa sanoo: Minusta tämä keskustelu on jo itsessään seremonia. Niin. Lopussa kaikki itkevät. Myös minä. Lávvu täyttyy kyyneleistä jotka virtaavat laaksoa reunustavalle joelle asti, täyttävät sen sielullaan.
3. Paranemisen pyhyys
[Historia, arkistot, tutkimus. Kolonialismin rangat livahtavat seminaarihuoneisiin.]
Jään miettimään myös kieltä. Two-spirit -identiteettiä käsittelevässä keskustelussa cree-naskapi Jo-Marie Einish sanoo, että alkuperäiskansojen kielissä ei ole sukupuolitettuja sanoja, sukupuolittaminen tulee mukaan vasta, kun kieliä käännetään englannin kielelle (englanninkielisten maiden kontekstissa). Hänen kielessään, suora englanninkielinen käännös two-spirit -ihmiselle on ”henkilö, jolla on kaksi sydäntä”. Two-spirit -identiteetti on kiinnostava, sillä (tietääkseni) saamelaiskulttuurin historiassa ei ole samanlaista ilmiötä, vaikka toki sukupuoleltaan ja seksuaalisuudeltaan fluideja saamelaisia on ollut kautta historian. Sama koskee sitä, mitä Jo-Marie Einish sanoo alkuperäiskansojen kielistä – vaikka saamen kielissä ei ole sukupuolitettuja persoonapronomineja, on kielessä muuten runsaasti sukupuolittavia sanoja. Mietin saamelaista historiallista sukupuolikäsitystä ja queeriyttä, miten olemme menettäneet niin paljon tietoa siitä kolonialismin ja kristinuskon takia. Kuinka paljon tietoa voimme vielä löytää ja palauttaa?
Mietin saamelaista historiallista sukupuolikäsitystä ja queeriyttä, miten olemme menettäneet niin paljon tietoa siitä kolonialismin ja kristinuskon takia.
Tämä mielessä menen innoissani seuraamaan Queering and Indigenizing knowledge -nimistä seminaaria, jonka järjestämiseen osallistuu UiT, The Arctic University of Norway, ja jossa puhuvat muun muassa queer-alkuperäiskansatutkijat Elisabeth Stubberud ja Adrienne Huard sekä UiT:n edustaja Torjer Olsen. Keskustelu alkaa lupaavasti, kun Torjer Olsen puhuu monen queer-saamelaisen tietämästä asiasta, siitä, kuinka saamelaisyhteisön yksi tunnetuimmista taiteilijoista, Áillohaš, ”oli queer, mutta siitä ei puhuta edelleenkään”. Olsen nostaa esille esimerkkinä sen, ettei asiaa mainittu ollenkaan uudessa, laajassa elämäkerrassa.
Myös Adrienne Huard nostaa esille kiinnostavia ajatuksia. Hän on anishinaabe-kansaan kuuluva tohtoriopiskelija, joka tutkii väitöskirjassaan two-spirit -identiteettiä ja drag-taidetta esitystaiteessa. Jo aiemmassa keskustelutilaisuudessa kiinnitin huomiota Huardin oivaltaviin ajatuksiin – hän muun muassa kertoi tutkivansa esitystä keinona löytää tai kaivaa esiin* (*unearth) two-spirit -tietoa. Queering and Indigenizing knowledge -seminaarissa Huard esittää kysymyksen: ”Miksi pow-wow’ta pidetään seremoniallisena mutta dragia ei?” Hän perustelee ajatusta sillä, että pow-wow’n historia on myös melko uutta, sitä alettiin harjoittaa noin sata vuotta sitten. Tanssiminen ja esiintyminen on seremoniallista – miksi siis drag ei olisi, hän argumentoi.
”Miksi pow-wow’ta pidetään seremoniallisena mutta dragia ei?”
Keskustelussa minua jää kuitenkin harmittamaan se, että koin keskustelun jäävän osin pinnalliseksi, eikä paneutuvan syvällisemmin siihen, miten voisimme muuttaa tiedontuotantoa ja tutkimusta enemmän queeriksi ja alkuperäiskansalähtöiseksi. Olisin janonnut kuulla tutkijoiden ajatuksia siitä, millaisia erilaisia tutkimusmenetelmiä ja tiedon tuottamisen käytäntöjä voisimme ottaa käyttöön, ja millaisia erilaisia tietokäsityksiä voisimme ottaa akateemisen käsityksen rinnalle, sillä tiedän että heillä olisi ollut varmasti paljon ajatuksia ja oivalluksia aiheeseen liittyen. Onneksi heidän julkaisemia artikkeleita ja muita tekstejä voi tutkia netistä.
Myös erään toisen keskustelun jälkeen jään miettimään, ketä varten keskustelua oikeasti käydään? Lauantaina osallistun alkuperäiskansojen totuus- ja sovintoprosesseja käsittelevään keskusteluun, jossa puhuvat Jeremy Dutcher, pohjoissaamelainen elokuvantekijä Suvi West sekä saamelainen poliitikko Eirik Losnegaard Mevik, ja jota fasilitoi Kanadan suurlähettiläs Norjassa, Amy Baker. Amy Baker avaa keskustelun kertomalla Kanadan totuus- ja sovintoprosessista, kuinka se alkoi jo vuonna 2009 perustetulla komissioilla, joka antoi 2015 raportin, jota valtio nyt toteuttaa. Jeremy Dutcher välittömästi haastaa Bakeria ja kertoo, että valtio on toteuttanut vain murto-osan raportissa annetuista toimintasuosituksista. Tästä Dutcher lähtee pitkään ja emotionaaliseen, sydäntäriipivään puheeseen aloittaen toteamuksella: ”our books will never be flat”, tilimme eivät koskaan tule olemaan tasatut.
Alkuperäiskansojen aikakäsitys tuo paljon lohtua.
Jeremy Dutcher. Kuva: Riddu Riđđu Festivála / Ørjan Marakatt Bertelsen
Dutcher jatkaa kertoen, että ei itse tahdo käyttää termiä ’reconciliation’ kuvatakseen sovintoa, sillä se on pankkitermi, joka tarkoittaa kirjanpidon tasaamista ja se, mistä me puhumme on jotain aivan muuta. Me voimme tutkia ’sovintoa’ ennemmin alkuperäiskansojen aikakäsitysten ja aikajanallisuuden kautta: tulee kulumaan monia sukulinjoja ennen kuin olemme edes lähellä tilannetta, jossa ’tilit olisivat tasatut’. Meidän sukupolvemme ei tule näkemään sitä, me emme saa sitä palkkiota. Siitä huolimatta, Dutcher muistuttaa, meillä on silti niin paljon syitä juhlia – juhlia vastarintaamme ja kestävyyttämme, asettaa ilomme keskiöön. Tässä tilanteessa alkuperäiskansojen aikakäsitys tuo paljon lohtua.
Toisaalta Dutcher tuo esille myös toisen, konkreettisemman näkökulman. Meillä olisi mahdollisuus ’tasata tilejä’ konkreettisesti nykyhetkessäkin – maamme voisivat mm. yhä asettaa ne kirkot ja seurakunnat, jotka ylläpitivät asuntolakouluja, vastaamaan oikeudessa, ne ihmiset ja instituutiot, jotka harjoittivat asuntolakouluja ovat edelleen elossa. Mutta me emme tee sitä. ”Kuka saa oikeutta näissä valtioissa?” hän kysyy.
Mietin tilannetta, johon Dutcher, paneelin ainoa Kanadan alkuperäiskansaan kuuluva henkilö, on laitettu. Miltä tuntuisi istua toisella mantereella, paikallisten vieressä, ja kuunnella kuinka Suomen (tai Norjan tai Ruotsin) suurlähettiläs kertoo minulle, kuinka valtio on onnistunut totuus- ja sovintoprosessissa niin hienosti. Ihailen sitä, miten hän pysyy auki ja emotionaalisena, ja silti samalla artikuloi ja argumentoi niin monitasoisesti ja selkeästi asiansa. Samalla suren sitä, että hän on edes joutunut tilanteeseen, jossa hänen pitää tehdä niin. Ei hänen pitäisi tarvita, täällä, kaikista paikoista. Joudumme tekemään sitä ihan tarpeeksi muualla.
Miksi keskustelua fasilitoi kanadalainen suurlähettiläs, eikä joku alkuperäiskansaan kuuluva henkilö? Ymmärrän ajatuksen siitä, että keskustelun käsitellessä sovintoprosessia alkuperäiskansojen ja länsimaiden välillä, olisi jotenkin ideaalia myös keskustelussa mallintaa sovinnon prosesseja näiden ihmisten välillä, mutta pidän valintaa huonona. Keskusteluja tällä asetelmalla käydään jo paljon. Mutta sen sijaan keskusteluja, joissa kerääntyisimme vain omien yhteisöidemme jäsenien äärelle pohtimaan, mitä me voisimme saada sovintoprosessista, miten me pystyisimme tekemään sovinnon länsimaiden kanssa (jos pystyisimme), ja miten me, yhteisönä, voisimme parantua?
Miten me pystyisimme tekemään sovinnon länsimaiden kanssa (jos pystyisimme), ja miten me, yhteisönä, voisimme parantua?
Mielestäni tällaisia suljettuja, yhteisön sisäisiä julkisia keskusteluja pitäisi käydä paljon enemmän, ja niille järjestää aikaa ja tilaa. Riddu Riđđu -festivaali olisi ollut paikkana tällaiselle keskustelulle täydellinen. Siksi keskustelu jäi harmittamaan minua. Koen myös, että muuttamalla asetelmaa pääsisimme itse aiheessa paljon syvemmälle, kun keskustelijoiden ei tarvitsisi puhuessaan miettiä (ja miellyttää) myös länsimaista katsetta, ja sanoittaa ajatuksiaan heille ymmärrettävässä muodossa.
4. Riemun pyhyys
[On viimeinen ilta, aurinko kultaa rinteet, jalometalli valuu lavalle, saa esiintyjät kimmeltämään. He ovat pyhempiä kuin kulta, hopea. Tunne kuplii rintakehässä.]
Festivaali huipentui lauantai-illan avaavaan Indigenous Drag Excellence XXL -esitykseen. Vaikka esitys on illan ensimmäinen, niitty on täynnä odottavaa yleisöä. Todistamme jotain historiallista.
Ensimmäisenä lavalle astelee Ritni Tears. Hän avaa esityksen Uhccimus searra -luohtilla, joikaten kotiseutuaan. Hänellä on yllään vuoden nuoreksi taiteilijaksi nimetyn Kai Mihkkal Balton suunnittelema ’gákti-croptop’. Valo leikittelee sinertävän purppuraisella kankaalla. Tapa, jolla Ritni Tears yhdistää saamelaista perinnettä dragiin on jotain ennennäkemätöntä, niin perinteistä ja pyhää.
Seuraavaksi lavalle saapuu Feather Talia. Hän astelee arvokkaasti eteemme ja aloittaa esityksen puhdistamalla tilan savulla. Hänen liikekielessään yhdistyy vahvuus ja herkkyys, esitys on niin voimakas, että se tuntuu katsojan kehossa asti.
Feather Talian jälkeen Randy River juoksee lavalle haipaten yleisöä. Hahmossa yhdistyy leikkisyys, huumori ja toksisen maskuliinisuuden hauskuus ja toisaalta parantavuus. Sieluni nauraa kun Randy yllättäen hyppää spagaattiin ja twerkkaa meille. Toisen käden sukupuolieuforia on käsin kosketeltavaa. Yleisössä virtaa nauru. ”Nauru on parasta lääkettä jota voi saada, ja tarjota”, sanoi Feather Talia aiemmin. Siksi drag on ytimessään parantavaa.
”We are here to push the boundaries of drag and our cultures”. He todella tekevät sitä.
Viimeisenä saapuu Aunty Tamara serkkujensa Moana McLeodin ja Natalia Tipenen kanssa. He esittävät poita, perinteistä maorikulttuuriin kuuluvaa esitystaidetta. Mietin Aunty Tamaran sanoja aiemmassa paneelikeskustelussa – ”We are here to push the boundaries of drag and our cultures”. He todella tekevät sitä. Aunty Tamaran esityksessä minua myös koskettaa se, että hän on päättänyt ottaa serkkunsa mukaan – siinä näkyy alkuperäiskansojen tapa toimia, ”the Indigenous way of doing it”. Heidän dynamiikkansa on vahva ja sykähdyttävä.
Nuorra daiddar / Vuoden nuori taiteilija Kai Mihkkal Balto. Kuva: Riddu Riđđu Festivála / Ørjan Marakatt Bertelsen
Olen iloinen siitä, miten taiteilijoiden yhteistyöstä syntyy rikas ja moninainen mosaiikki. Miten luohti, poi, ja pop-kulttuuri sulautuvat yhteen näyttämöllä. Miten Kai Mihkkal Balton tekemät asut ja Ritni Tearsin esiintyminen kuuluvat selvästi yhteen. Olin niin onnellinen kuullessani, että Balto nimettiin tämän vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Hänen duodjinsa leikkisyys, kokeellisuus, värien ja materiaalien yhdisteleminen on jotain ennennäkemätöntä. Toisessa numerossa Ritni Tears esiintyy Balton suunnittelemassa ’punk-gáktissa’, musasta mesh-kankaasta ommellussa gáktissa, jota koristavat musta nahka ja hopeiset piikit.
Indigenous Drag Excellence XXL -esitys ja koko festivaali on ollut yhtä queerin juhlaa. Festivaali on onnistunut teeman toteuttamisessa ja tilan luomisessa erittäin hyvin. Myös Riddu Riđđun tekemä työ tuodakseen alkuperäiskansat ympäri maailmaa yhteen rakentaakseen näitä elintärkeitä verkostoja näkyy. Festivaali on ainutlaatuinen ja elintärkeä.
Koko festivaali on ollut yhtä queerin juhlaa.
Samalla esiintyjien puheissa kuulee myös huolen siitä, onko queer-alkuperäiskansalaisten keskiöön tuominen vain yhden kerran juttu, vai jatkaako Riddu Riđđu töitä tämän tärkeän teeman parissa. ”Toivottavasti tämä ei ole vain yhden vuoden juttu Riddu Riđđulle ja sitten me queer-alkuperäiskansalaiset jäämme taas ulkopuolelle”, toteaa Ritni Ráste Pieski paneelikeskustelussa. Kuulen ja näen, että jatkuvuudelle ja sitoutumiselle on tarvetta, kuten myös luottamuksen rakentamiselle yhteisön sisällä. Myös Lady Shug esittää toisessa paneelikeskustelussa tärkeän kysymyksen: ”Why did it take so long for the festival to celebrate queer and trans and two-spirit Indigenous people?”
Uskon ja toivon, että Riddu Riđđu Festivála jatkaa töitä queer-alkuperäiskansalaisten kanssa. Ainakin tämän vuoden festivaalin hienon toteutuksen perusteella voimme lähteä rakentamaan luottamusta. Tämä vuosi oli historiallinen ja se tulee muistaa – ja Jeremy Dutcherin sanoin vaalia muistamista vastavoimana kolonisaatiolle. Toivon että tämä on vasta alkua kaikelle, tulevaisuus aukenemassa silmiemme edessä.
Näkemiin ensi vuonna. Kuva: Riddu Riđđu Festivála / Sara Aarøen Lien.
Ja vaikka kehunkin festivaalia, tahdon muistaa pitää itse queer-alkuperäiskansataiteilijat keskiössä. Saamenmaan kontekstissa merkittävä vaikutus on ollut myös Sápmi Pridellä, ja sitä järjestävällä queer-saamelaisten organisaatio Garmeresilla. Heidän pitkäjänteisen ja raskaan työnsä ansiosta tämä on mahdollista – asiat muuttuvat ainoastaan niitä tekemällä. Mietin, olisiko tämä ollut aiemmin mahdollista? Milloin muutos tapahtuu, milloin on oikea hetki? Ritni Ráste Pieskin haastattelu saamelaisessa Ávvir-lehdessä alkaa otsikon kysymyksellä: Lea go Sápmi gearggus?[7] – onko Sápmi valmis? Kyllä on, vastaa Pieski.
*
Kirjoittaja on saamelainen taiteilija ja kuraattori kotoisin Dálvadaksesta ja Helsingistä. Tällä hetkellä hän haaveilee vapaasta Palestiinasta.
[1] Kilpikonnasaari (eng. Turtle Island) on nimi Pohjois-Amerikalle (tai maailmalle), jota monet Amerikan alkuperäiskansat sekä alkuperäiskansa-aktivistit käyttävät. Nimi perustuu luomiskertomukseen, joka on yhteinen useille Pohjois-Amerikan koillisosan metsäalueiden alkuperäiskansoille.
[2] Inuit Nunaat viittaa maahan, veteen ja jäähän inuiittien kotimailla Kanadan ja Grönlannin alueilla.
[3] Treaty 1:n alue on anishinaabe-, cree-, dakota-, dené- ja ojibway-cree-kansojen esivanhempien aluetta sekä métis-kansan perinteistä kotimaata. Treaty 1:n alueeseen kuuluvat alueet Manitoba-järven ja Winnipegin alueet sekä Red River Valleyn ympäristö. Treaty 1 on 3. elokuuta 1871 tehty sopimus kruunun ja Anishinaabe- ja Swampy Cree -nimisten Kanadan alkuperäiskansojen välillä, jossa alkuperäiskansat joutuivat luovuttamaan kuningattarelle ja hänen seuraajilleen ikuisiksi ajoiksi kaikki Etelä-Manitobassa sijaitsevat maat. Kanadan valtio pitää edelleen kiinni siitä, että maa-alueet luovutettiin vapaaehtoisesti.
[4] Alkuperäiskansojen kulttuureissa regalialla tarkoitetaan perinteisiä ja usein pyhiä vaatteita, asusteita ja esineitä.
[5] Billy-Ray Belcourt, This Wound Is a World, 2017.
[6] Kookum tarkoittaa isoäitiä creen kielillä.
[7] Drag-artista: – Lea go Sápmi gearggus?, Sergey Gavrilov, Ávvir, 15.7.2024.