Kalevala tarjoaa kirjallisuusterapeuttiseen käyttöön yksissä kansissa rikkaan ja syvällisen tarinavaraston, joka samalla peilaa suomalaisia juuriamme. Kalevalan tarinat ja hahmot vievät kirjallisuusterapeuttisten Kalevala-ryhmien osallistujat ja yksilöpsykoterapia-asiakkaat niin ihmisille yhteisten teemojen kuin yksittäistenkin kipeiden kokemusten äärelle.
Teksti SILJA MÄKI
Kuva OSKARI HELVE
Marjatan otan itselleni airueksi. Hän kuuntelee rohkeasti sydämensä ääntä, astuu kohti uutta, parempaa maailmaa.
(osallistujan palautteesta Kalevala-ryhmän päättyessä)
Kalevala toimii kirjallisuusterapeuttisessa työskentelyssä virittäjänä samaan tapaan kuin sadut ja muun maailman myytit. Lisäarvoa Kalevala tarjoaa sillä, että sen tarinoissa ja maailman katsomisen ja kokemisen tavassa on monen kokemuksen mukaan meille suomalaisille jotain tutumpaa kuin muissa myyteissä, jotka usein vievät kaukaisiin maailmoihin ja joiden juonenkulut saattavat tuntua vierailta ja absurdeilta. Kalevalan myötä aukeaa myös yleistä ymmärrystä suomalaisuuteen tai laajemmin pimeässä Pohjolassa asuvan kansan ominaisluonteeseen – ehdottomuuteen ja traagisuuteen. Monelle tekee hyvää se, että tarinat saavat päättyä ikävästi, onnellista loppua ei haeta väkisin.
Monella Kalevalaan liittyy häpeää siinä mielessä, että se ei ole tuttu ja tuntuu vaikeasti lähestyttävältä. Ajatellaan, että se pitäisi tuntea. Mielikuva runomuodosta on monelle sellainen, että sitä on mahdotonta ymmärtää. Usein tämä hieno eepos on pilattu vääränlaisella kouluopetuksella ja pakkoluettamisella. Jo näiden ennakkoluulojen ja virheellisten käsitysten purkaminen Kalevalan äärellä on tervehdyttävää.
Kalevalan tarinat ja hahmot vievät osallistujat niin ihmisille yhteisten teemojen kuin yksittäistenkin kipeiden kokemusten äärelle. Aino johdattaa tutkimaan nuoren naisen kasvua, seksuaalisuutta, suhdetta miehiin, herkkyyttä ja oikeutta omiin rajoihin. Se mahdollistaa itsetuhoisten taipumusten tai kokemusten kohtaamisen itsessä ja läheisissä. Ainon muuttuminen Vellamon neidoksi voidaan nähdä paitsi itsemurhana myös oman tien ja elämäntavan löytämisenä. Lemminkäisen tarina kutsuu tutkimaan kasvavaa nuorukaista voiman tunnossaan tai ihmistä, joka ei uskalla ottaa vastuuta elämästään ja aikuistua. Ja kuka onkaan Louhi? Ilkeä Pohjan akka, joka sotkee muiden suunnitelmat, vai sittenkin arvonsa tunteva Pohjolan emäntä, joka kykenee pääsemään yli katkeroitumisestaan ja muuttumaan? (Mäki 2022; ks. myös Piilola 2017, 2019.)
Kalevalan sampo tarjoaa välineitä arvojen pohtimiseen: Mitä sinun samposi jauhaa – kultaa, kasvua ja kunniaa vai kenties toisten ihmisten ja luonnon kunnioitusta? Tässä sotien kyllästämässä ajassa sammon tarinalla voisi olla paljonkin annettavaa arvopohdintaan. Mistä löytyisivät aikaamme ne hajonneen sammon murut, joista jokainen voi saada osansa hyvään elämään?
Kalevalan uudet tulkinnat ja runon voima
Kalevalaa on luettu vuosikymmenten saatossa kovin yksipuolisesti ja miehisestä näkökulmasta. Uudenlaisen, miehen ja naisen tasa-arvoisen näkökulman myötä Kalevalan hahmot saavat monipuolisemman luonteen. Tiina Piilola hakee väitöskirjassaan Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli — Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita (2017) ja sen populäärimmässä versiossa Kalevalan naiset (2019) uudenlaisia tulkintoja muiden muassa Ainosta, Lemminkäisen äidistä ja Pohjan akka Louhesta. Samansuuntaisia tulkintoja ryhmien jäsenet löytävät näistä hahmoista myös oman työskentelynsä myötä. Teoreettiset tulkinnat voivat kirjallisuusterapiassa antaa omille oivalluksille lisänäkökulmia tai vahvistusta.
Myös Kalevalan runomuodolla on eheyttävä ja voimaannuttava merkitys, joskin se ei ole olennaisin seikka vaan työskentelyyn lähdetään aina tarina edellä. Perinteisen runomuotoisen Kalevalan sijaan tai rinnalla on hyvä käyttää kaiken ikäisten kanssa lyhennettyjä, suorasanaisia ja lapsille suunnattuja versioita. Niin ikään perinteistä Kalevalaa mukailevat versiot ovat hedelmällisiä ja ravistelevat perinteisiä käsityksiä. Esimerkiksi Mauri Kunnaksen (1992/2015) Koirien Kalevala laittaa eepoksen asetelmia hersyvällä tavalla uusiksi, kun ronski Aino-tyttö tavoitteleekin pientä, arkaa partasuu Väinämöistä. (Mäki 2022, 320.)
Anneli Kanto (2007) kirjoittaa kirjassaan Hirmuinen vedenpaisumus ja muita myytillisiä tarinoita humoristisella tavalla uusiksi ja tähän päivään sovittaen tuttuja myyttejä Kalevalan suuresta tammesta Lemminkäiseen ja antiikin Minotauroksesta Raamatun vedenpaisumukseen. Lisäksi murre- ja sarjakuva-Kalevalat antavat työskentelyyn oman sävynsä.
Sotkan munista sammon saloihin
Kalevala toimii lasten kanssa työskenneltäessä siinä kuin sadutkin. Olen käyttänyt Kalevalaa niin koulussa alaluokkien erityisopetuksessa kuin erillisissä kirjallisuusterapeuttisissa ryhmissäkin. Lapset innostuvat luontaisesti Kalevalasta, kunhan aikuisen ennakkoluulot eivät paista taustalta.
Lapsille luettava Kalevalan versio on syytä valita tarkoin, jotta he voivat vastaanottaa sanoman. Erityisen hyvä on Kirsti Mäkisen (2002/2017) Suomen lasten Kalevala, selkeä suorasanainen lyhennelmä, jossa on mukana muutamia runoja. Vanhempi sarja, runomuotoinen Lasten Kultainen Kalevala (Konttinen 1958/1981) toimii lapsille, joilla on riittävä kielellinen kapasiteetti. Lasten vastaanottokykyä ei tosin tule aliarvioida. Vaikka sisältöä ei sana sanalta ymmärtäisikään, runomuodon ja rytmin sekä nelipolvisen trokeemitan toisteisuuden tuoma nautinto voi jo itsessään olla terapeuttinen. Mieleeni muistuu koulutyön ajalta pieni somalitaustainen poika, joka nautti suunnattomasti kalevalamitasta siitä juuri mitään ymmärtämättä, ihastui ikihyviksi Väinämöiseen ja halusi kuulla runoja yhä uudelleen. Tosin hänen piti ensin varmistella, ettei olla vieraan uskonnon alueella. Kulttuuriin tutustuminen oli kuitenkin hänelle sallittua.
Lasten kanssa Kalevalaa paitsi kuunnellaan ja luetaan myös piirretään, leikitään ja näytellään. Kalevalan alkutarina sotkan munineen ja maailmansyntyineen naulitsee lasten mielenkiinnon ja vie harjoitukseen, jossa mietitään omaa syntyä ja alkuperää. Joukahaisen ja Väinämöisen yhteentörmäys mahdollistaa oikean ja väärän pohdinnan sekä riitatilanteiden tarkastelun. Mikään ei vie abstraktiin arvokeskusteluun niin luontevasti kuin sammon askartelu ja sen miettiminen, mitä kunkin sammon tuuteista tupruaa. Monella se ei olekaan lisää leluja ja pelejä vaan terveyttä sairaalle isoäidille ja töitä isälle, ehkä itselle turvaa ja keskittymiskykyä koulutielle. Väinämöisen matkassa lennetään pimeään Pohjolaan. Se ja emäntänsä Louhi toimivat sadun noidan tavoin saattajana pelon ja tiedostamattoman alueelle. Turvassa pelkojen kohtaaminen on eheyttävää. (Mäki 2022, 320–321.)
Lasten kanssa työskenneltäessä Kalevalan rajuimmat tarinat, etenkin Kullervon tarina, on joko jätettävä pois tai esitettävä sopivasti riisuttuina versiona.
Kalevalasta löytyy myös vauhtia ja huumoria. Lemminkäisen toilailut myyttisen hirven kanssa ja Vipusen nenän päällä kasvava puu herättävät nauruhermot. Kalevalasta löytyy niin ikään saduille tyypillinen kolmen yrityksen mahdollisuus, mikä antaa lapselle viestin, että aina kannattaa yrittää uudelleen.
Tammen lehvistä toivo
Kehittämäni aikuisten kirjallisuusterapeuttinen ryhmä ”Kalevalan kaikuja” toimii samalla perusidealla kuin aikuisten satuterapeuttinen ryhmä. Jokaiselle kokoontumiskerralle luetaan yhdessä sovittu Kalevalan tarina. Ohjaajan roolissa luen tarinan vielä uudelleen ryhmässä, joko runomuotoisena tai suorasanaisena tai näiden yhdistelmänä, ryhmän mieltymyksiä kuunnellen, joskus myös heitä tarkoituksellisesti haastaen. Tämän jälkeen tarinaa lähdetään työstämään joko suoraan kirjoittaen tai ensin keskustellen tai tavalla tai toisella toiminnallisesti tarkastellen. Toiminnallisuus voi olla esineistä tai luonnosta virikkeiden hakemista tai pienimuotoista draamallista työskentelyä. Innostajina toimivat myös kuvat tai aidot Kalevala-taulut taidenäyttelyssä sekä runosäkeet, joista kootaan tai omin sanoin jatkaen työstetään omanlainen runo. (Mäki 2022, 321.)
Olen vienyt ryhmät metsään ottamaan haltuun Kalevalan tarinan, jossa suuri tammi uhkaa peittää auringon. Metsässä, puunrunkoon nojatessa tai kivellä istuen puiden suuruutta ihmetellessä tarinasta saa voimallisesti kiinni, runon säkeet lähtevät lentoon. Taivas täyttyy puun oksista. Toisaalta pieni hentoinen puuntaimi jalkojen juuressa saattaa muodostua osallistujalle merkitykselliseksi voiman ja kasvun symboliksi. Metsässä, ensin puut ja linnut kuulijoinaan, joku saattaa uskaltautua itse kokeilemaan runomitan kirjoittamista aivan toisin kuin sisätiloissa pöydän ääressä. Myös toisille oman tekstin ääneen lukeminen on luonnossa usein helpompaa ja armeliaampaa kuin sisätiloissa.
Suuren tammen tarina vie osallistujat omiin kokemuksiin, joissa jokin aluksi hyvä on uhannut kasvaa elämässä liian suureksi ja peittää muut elämän ulottuvuudet – kenellä työ, kenellä parisuhde tai vanhemmuus. Tarinan työstämisen myötä syntyvät ymmärrys ja armollisuus itseä kohtaan vaikeassa tilanteessa. Jokaiselle jää myös mahdollisuus ottaa suuresta tammesta lehvä, joka tuo onnen: syntyy toivo, koska on ollut mahdollista oppia jotakin elämästä ja omasta itsestä.
Monelle yksilöpsykoterapia-asiakkaalleni suuren tammen tarina on kertomus omasta masennuksesta tai ahdistuksesta, joka on uhannut peittää kaiken alleen. Itsestä on löytynyt peukalon mittainen mies, pieni toivon kipinä, joka on kasvuprosessin myötä löytänyt kyvyn kaataa tammen. Vaikean elämäntilanteen jälkeen itsestä löytyy pieni mies, joka kaataa huolten tammen.
Kaikkiin leipiin ei ole leivottu kiveä
Lemminkäisen äiti tarjoaa kreikkalaisen sisarensa Demeterin tavoin tilaisuuden tarkastella äidin tai ylipäänsä vanhemman roolia ja rajoja siinä, niin henkilökohtaisesti kuin kulttuurin tarjoamissa puitteissa ja velvoitteissa. Tämä alkuun aran ja mitättömän oloinen, nimetön hahmo, joka suurella päättäväisyydellä uhmaa Louhea ja naaraa poikansa Tuonelan joesta, on ryhmille yksi koskettavimmista. (Mäki 2022, 321.)
Ehkä riipaisevimmillaan Lemminkäisen äidin tarina on niiden vanhempien kohdalla, jotka yhä uudelleen pelastavat mielenterveyden ongelmista tai päihderiippuvuudesta kärsivän aikuisen lapsensa, kuka tarkoituksenmukaisesti, kuka siksi, ettei pysty päästämään irti, vaikka on tehnyt kaikkensa. Toisaalta Lemminkäisen äidistä löytyy voimauttavia shamaanin piirteitä, mikä nostattaa osallistujien pystyvyyttä. Lemminkäisen äitiä on ollut erityisen antoisaa työstää ryhmän kanssa Ateneumin taidemuseossa kyseisen Akseli Gallen-Kallelan taulun ääressä istuen.
Kullervon tarina on toinen syviin vesiin vievä Kalevalan kertomus, kohtalokkaan elämäntien huipentuma, jossa ei ole onnellista loppua (Virtanen 2019, 71). Tarina vie tarkastelemaan sukupolvien ylittävää taakkasiirtymää (Siltala 2016). Rankka aihe mahdollistaa omaan sukuun peilatessa yhteyksien ymmärtämisen myötä tulevan helpotuksen. Ateneumin Kullervo-taulu tarjoaa traagisen hahmon lisäksi voimaantumisen mahdollisuuden. Taakkasiirtymän voi oikeassa elämässä myös katkaista, eikä kaikkiin leipiin ole leivottu kiveä.
Niin ikään Ainon tarina vie syviin vesiin. Sen voi lukea itsemurhatarinana tai naisen voimaantumisen tarinana, mahdollisuutena murtautua perinteiden ohi uudenlaiseen naisen rooliin (Piilola 2019). Kertomus mahdollistaa niin omien itsetuhoisten ajatusten tarkastelun kuin läheisten itsemurhan toteuttaneidenkin ihmisten muistelun. Tarjoutuu tilaisuuksia päästää irti syyllisyydestä siitä, että ei ole pystynyt pelastamaan läheistä itsemurhalta. Työskentelyn ja teorian myötä ja tarinaa uudella tavalla katsomisen avulla Ainon tarina koetaan voimauttavana ja lohdullisena.
Joukahainen johtaa voimaantumiseen
Pienimuotoinen draamatyöskentely johdattaa Kalevalan elävään kohtaamiseen. Eräs Kalevalan parissa työskentelevä ryhmä kokoontui Kalevalan kolmannen runon äärelle, jossa Väinämöinen ja Joukahainen laulavat kilpaa. Joukahainen uhmaa nuoruuden innossaan Väinämöistä, joka laulaa hänet suohon. Joukahainen joutuu nöyrtymään päästäkseen suosta ja lupaa sisarensa Ainon Väinämöiselle. Tarina käynnistää Kalevalan.
Tarinan lukemisen jälkeen osallistujat saivat tilaisuuden pienen draamallisen työskentelyn avulla tutkia Väinämöisen, Joukahaisen sekä Joukahaisen ja Ainon äidin rooleja. Hevoset ja vaunut rysäyttivät pienessä draamassa ja osallistujien mielikuvissa yhteen. Olennaiseksi Joukahaisen rooliin menijälle ei noussutkaan alennustila suossa, vaan mahdollisuus uhmata Väinämöistä nostatti hänessä voiman. Mahdollisuus pitää roolihahmon suojissa puolensa ja uhota oli hänelle merkityksellinen voimauttava kokemus, josta hän ammensi yhä uudelleen ryhmän aikana ja joka muodostui hänelle merkityksellisimmäksi kokemukseksi koko ryhmän osalta. Hän sai Joukahaiselta rohkeutta tuoda itseään ja osaamistaan enemmän esille ja vahvistusta sille, ettei olemassaoloaan tarvitse pyytää anteeksi.
Puolukka uuden elämän alkuna
Marjatan tarina on Kalevalan viimeinen suuri tarina, ja siihen on luontevaa päättää myös Kalevala- ryhmä. Marjatta on nuori neito, joka tulee puolukasta raskaaksi ja synnyttää pojan. Hänen kohtalonsa on tulla perheensä ja yhteisönsä syrjimäksi aviottoman lapsen synnyttäjänä. Hän myös kadottaa lapsensa ja etsii tämän käsiinsä, minkä voi ajatella yhdistävän tämänkin tarinan antiikin Kreikan Persefonen ja Demeterin myyttiin. Äiti-poika-asetelma puolestaan yhdistyy Raamatun Marian tarinaan, josta on löydettävissä yhteyksiä myös Kalevalaa varhaisempaan runoperinteeseen (ks. esim. Piilola 2017, 2019). Marjatta löytää itsestään voiman lähteä yhteisöstä ja saa luonnosta voimaa selvitä eteenpäin. Tarinassa Väinämöinen väistyy uuden hallitsijan, Marjatan pojan, Karjalan kuninkaan tieltä. Poika on uuden aikakauden airut.
Marjatan tarinan myötä osallistujille tarjoutuu mahdollisuus tarkastella äitiyttä, synnytystä ja pienen lapsen kanssa pärjäämistä, mahdollisesti ilman puolison tukea. Se vie tutkimaan äidin ja lapsen sidettä. Tarina avautuu myös tulevaisuuden näkymiin: mikä on oman elämäni uusi aika, uusi mahdollisuus?
Lukiessani tarinaa ohjaan ryhmän jäsenet samalla syömään puolukoita, kuvitellen yhden puolukan matkan nilkoista helmoihin, rinnoille, suuhun ja vatsaan. Sen jälkeen osallistujat saavat kirjoittaa kokemastaan. Tarina ja harjoitus vievät heidät kunkin omalla tavallaan paitsi kuulostelemaan naiseutta myös uudistumisen ja omien voimavarojen löytämisen äärelle. Seuraavassa tekstissä ryhmäni osallistuja peilaa omaa kokemustaan Marjattaan.
Puola puolukkainen (’puola’ merkitsee suomen murteissa puolukkaa)
Kylki kiitää syysauringossa,
heleä punaposki vinkkaa luokseen.
Viaton mieli ei ymmärrä, vain muotonsa hehkuu – ja vaisto vie voiton.
Mitä sitten vaikka kunnia meni ja maine kasvoi. Mitä väliä vaikka Marjattainen varttui hetkessä naiseksi.
Kuka meistä on mittaamaan toisen onnea – tai onnettomuutta –, kysymään sen hintaa?
Puolukka viitoitti Marjatan aikuiselämän polkua mutta sen suuntaa emme vielä tiedä. Ehkä Marjattainen kulkee nuoresta hehkeästä äidistä ryppyiseksi akaksi. Tai Ihmemaan Liisan peilikuvassa hän saattaisi varttua yhdessä lapsensa kanssa ja syntyä uudestaan viisaana, kekseliäänä uskottuna rakkaimmalleen.
Polut risteilevät ja niiden varsilla kimmeltää kasteheiniä. Reitillä sinut valitaan tai sinä valitset – aivan miten vain. Puolukatkin merkitsevät ”vain” elämää, uuden alkua, joka on meille annettu elettäväksi.
(Merja 2019)
Kalevalan keralla kulkeminen ja sen runojen rytmeissä retkeily avaavat ovia Väinämöisen kanteleen soittoon, joka yhdistää. Kirjallisuusterapeuttisissa ryhmissä, koululuokassa tai yksilötyössä löydetään yhdessä sävel, jossa soivat inhimillinen kipu sekä olemassaolon ja kokemusten taakka mutta myös Marjatan usko tulevaan.
LÄHTEET
Kalevala ja opas sen lukemiseen (2017). Oppaan ja kaavioiden toim. Liisa Kaski. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kanto, Anneli (2007). Hirmuinen vedenpaisumus ja muita myytillisiä tarinoita. Hämeenlinna: Karisto.
Konttinen, Aili (toim.). (1958–1981). Lasten kultainen Kalevala, osat 1–6. Porvoo: WSOY.
Kunnas, Mauri (1992/2015). Koirien Kalevala. Helsinki: Otava.
Mäki, Silja (2022). Sadut ja myytit kirjallisuusterapian palveluksessa. Teoksessa Kosonen, Päivi & Ihanus, Juhani (toim.) Hoitava lukeminen. Teoreettisia ja käytännöllisiä näkökulmia lukemistyöhön. Tampere: Vastapaino, 309–323.
Mäkinen, Kirsti (2002/2022). Suomen lasten Kalevala. Helsinki: Otava.
Piilola, Tiina (2017). Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli – Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita. Väitöskirja. Jyväskylä Studies in Humanities, 312. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Piilola, Tiina (2019). Kalevalan naiset. Helsinki: Kustantamo S&S.
Siltala, Pirkko (2016). Taakkasiirtymä. Trauman siirto yli sukupolvien. Helsinki: Therapeia-säätiö.Virtanen, Harri (2019). Trauma ja rakkaus. Eli kuinka selvitä mahdottomasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.