Hienoa, että erilaiset maantieteelliset todellisuudet voivat kohdata

Hienoa, että erilaiset maantieteelliset todellisuudet voivat kohdata

Hienoa, että erilaiset maantieteelliset todellisuudet voivat kohdata 2560 1920 Kulttilehdet

Vuoden 2020 Alvar Aalto -mitali myönnettiin intialaisen Studio Mumbai -arkkitehtitoimiston vetäjälle Bijoy Jainille. Toimiston töissä yhdistyvät arkkitehtuuri ja käsityöläisyys sekä ymmärrys ympäristön luonteenpiirteitä kohtaan. Kristo Vesikansa haastatteli mitalistia.

Aikaisempia Alvar Aalto -mitalisteja ovat olleet muun muassa James Stirling, Jørn Utzon, Tadao Ando, Alvaro Siza ja Glenn Murcutt. Miltä tuntuu päästä näiden maineikkaiden arkkitehtien joukkoon? 

On tietenkin etuoikeus ja kunnia päästä niin arvokkaaseen seuraan, ennen kaikkea heidän osoittamansa empatian ja lempeyden vuoksi, ei niinkään heidän suunnittelufilosofiansa takia. Arvostan sitä, miten he ovat suhtautuneet työhönsä ja muihin ihmisiin uransa aikana.

Koronaviruspandemian vuoksi palkintotilaisuus järjestettiin New Delhissä Suomen suurlähetystössä, jonka Raili ja Reima Pietilä suunnittelivat 1980-luvulla. Millainen vaikutelma rakennuksesta jäi sinulle?

Lähetystörakennus on todella kaunis – tai oikeastaanhan se on useamman rakennuksen kokonaisuus. Muistan nähneeni siitä aikanaan valokuvia, jo ennen kuin aloitin arkkitehtiopinnot. Mahdollisuus vierailla rakennuksessa oli upea kokemus. Siellä tuntui kuin olisi yhtä aikaa Suomessa ja Delhissä; rakennus on hyvin vaikuttava niin tilallisesti kuin kokemuksellisestikin. Arvostan myös Pietilöitä arkkitehteina. He kehittivät oman suuntauksensa ja ilmaisukielensä, jatkaen tavallaan Aallon perinnettä. Siinä mielessä heidät voisi liittää myös Bauhausiin.

Bijoy Jain. Kuva Studio Mumbai.

Pietilät ovat kertoneet, että Suomen suurlähetystöstä oli tarkoitus luoda rakennus, joka toimisi linkkinä Suomen ja Intian välillä. Tästä syystä lähetystöstä löytyy viittauksia molempien maiden luontoon ja kulttuuriin. Puhutteleeko tällainen lähestymistapa sinua?

Ehdottomasti. On hienoa, että erilaiset maantieteelliset todellisuudet voivat kohdata. Meihin on ladattu vaikutteita ja virtaa molemmista kulttuureista. Minua kiehtoo ajatus palimpsestisuudesta, päällekirjoituksesta – siitä, että kahden eri todellisuuden pohjalta syntyy jotakin uutta. Suomen suurlähetystön allas- ja saunaosastolla tunsin hetkellisesti siirtyväni pois Delhistä, aivan kuin olisin sukeltanut suoraan Suomeen. Toinen väkevä vaikutelma oli paikan avoimuus ja vieraanvaraisuus, joka oli hyvin vahvasti läsnä tilassa. Vaikka suurlähetystö on edustusrakennus, se on samalla hyvin avoin, mikä on leimallisesti suomalaista. Sen kulttuurin voi aistia tilassa selvästi.

Olet opiskellut Yhdysvalloissa, työskennellyt Britanniassa ja luennoinut ympäri maailmaa. Toisaalta töitäsi on melkein mahdotonta erottaa Intian maantieteellisestä, kulttuurisesta ja sosiaalisesta kontekstista.

En ole itse koskaan ajatellut asiaa niin kuin muut ovat sen nähneet. Luonnollisesti matkustamisella ja erilaisiin ympäristöihin ja kulttuureihin tutustumisella on vaikutuksensa, ja ne muodostavat hyvin keskeisen osan elämänkokemustani. Olen alkanut ymmärtää, ettemme voi tarkastella asioita vain yhden maan näkökulmasta. Ihmisillä ympäri maailmaa on samanlaisia arvoja, ja juuri näihin jaettuihin kokemuksiin perustuu se, mitä kutsumme globaaliksi. Kyse ei ole tyylistä tai tietystä muotokielestä vaan eetoksesta, joka allekirjoitetaan eri maailmankolkissa.

Koetko arkkitehtuurisi olevan intialaista, aasialaista, mumbailaista, globaalia vai jotain muuta?

En ole koskaan miettinyt asiaa tuolta kantilta. Kun arkkitehti alkaa miettiä vastaavia luokituksia, hän tavallaan rajoittaa itseään. Työskentelen tällä hetkellä muun muassa Ranskassa, Italiassa ja Japanissa. Minulle kyse ei ole siitä, mikä on intialaista, amerikkalaista tai suomalaista. Meillä kaikilla on jotain yhteistä. Jotenkin itse tila voi nostaa esiin tai herättää tiettyjä luonteenpiirteitä tai ominaisuuksia.

Studio Mumbain toimisto muodostaa osan Saat Rasta -yhteisöasumisen kokeilua (2017), jossa entinen varastorakennus muutettiin seitsemän ystävyksen kodeiksi. Kuva Giovanni Hänninen.

Toimistosi nimikin kertoo, että asut ja työskentelet Mumbain miljoonakaupungissa. Miten Mumbain paikallinen konteksti heijastuu työssäsi?

Mumbai on hyvin virkistävä ympäristö siinä mielessä, että se on äärimmäisen energinen ja kiehtova. Toimistoni sijaitsi aikaisemmin maaseudulla, mutta nykyään työskentelen kaupungissa. Jos tarkastellaan puhtaasti työskentelytapojani, olen toiminut tismalleen samalla tavalla molemmissa paikoissa. Minulle kyse on ympäristön energialatauksesta, jota työssä voi hyödyntää; siitä saa virtaa ja aineksia työhön, ja työtä tehdessä voi olla aktiivisesti osa sitä. Juuri näin toimistomme toimi aikaisemminkin. Suunnittelutyön luonne on pysynyt samana: kyse on virittäytymisestä ja keskittymisestä.

Miten ulkomailla työskenteleminen eroaa työskentelystä Intiassa?

Lähestymistapa on aina sama. Vain menetelmiä viritetään paikkaan soveltuviksi, koska sijainti vaatii tiettyjen reunaehtojen täyttymistä, jotta työssä päästään eteenpäin. Suunnittelutyön perusedellytykset ovat periaatteessa samat, ja kyse on vain siitä, millaisen infrastruktuurin ne muodostavat ja millaista kalibrointia vuoropuhelu eri toimijoiden ja kokonaisuuksien välillä vaatii. Minulle tärkeintä on päästä mukaan tähän virtaan, jolloin on paljon yksinkertaisempaa antaa oma panos. Jokainen paikka tuo mukanaan omat vaikeutensa, esteensä tai haasteensa, joihin täytyy löytää ratkaisu kulttuurisesti, taloudellisesti tai vaikkapa ilmaston kannalta. Täytyy vain osata virittäytyä kyseisten poikkeamien taajuudelle. Suunnittelijan täytyy virittää itseään. Minä nautin siitä.

Studio Mumbain työpaja sijaitsee plantaasilla 30 kilometriä Mumbain ulkopuolella. Kuva Studio Mumbai.

Studio Mumbain työskentelytapa on melko poikkeuksellinen, ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna. Toimistosi palkkalistoilla on niin arkkitehteja kuin hankkeiden toteuttamisesta vastaavia käsityöläisiä. Miksi päädyit tällaiseen organisaatioon?

Siksi, että me arkkitehdit emme tiedä kaikkea. Hyvä esimerkki on vaikkapa tilanne, jossa täytyy suunnitella ovi ja ikkuna eteläranskalaiselle viinitilalle. Tiedän kyllä, miten homma toimii täällä, mutten voi vain siirtää näitä käytäntöjä suoraan sinne. Paikan päältä löytyy valmiiksi syvälle juurtunutta kulttuurista osaamista. Miksi en hyödyntäisi tätä valtavaa resurssia päästäkseni itse perille kaikesta vaadittavasta? Dialogi mahdollistuu silloin, kun vuorovaikutus saadaan nostettua uudelle tasolle. Onnistuessaan se voi synnyttää jotakin uutta.

Copper House II -yksityistalon (2011) sisäpiha on viittaus Etelä-Intian Keralan perinteiseen rakennustyyppiin. Kuva Studio Mumbai.

Nyky-yhteiskunnassa arkkitehtuuri, käsityöammatit ja kuvataide ovat eriytyneet omiksi aloikseen, mutta sinun työssäsi ne yhdistyvät kiehtovalla tavalla. Installaatioitasi on esimerkiksi ollut näytteillä taidegallerioissa. Millaisena itse näet arkkitehtuurin, käsityön ja taiteen välisen suhteen?

Nähdäkseni tässä suhteessa juuri mikään ei ole muuttunut historian saatossa. Jos katsotaan vaikka renessanssin tai protorenessanssin aikoihin tai vielä kauemmas historiaan, taiteilijat maalasivat tauluja, suunnittelivat rakennuksia ja kirjoittivat luonnontieteistä. Kun keskityn muuhunkin kuin arkkitehtuuriin, en pakota itseäni siihen kapeaan muottiin, johon moni on ahtanut itsensä. Minulle se on tapa päästä käsiksi arkkitehtuurin ydinolemukseen. Rakennuksen aikaansaaminen ei ole vaikeaa, mutta miten rakennuksesta saadaan välittymään jonkinlainen käsitteellinen ajatus? Kuinka tila saadaan ladattua täyteen energiaa, joka välittyy kosketuksen kautta? Aalto, Pietilä, Borromini ja Siza onnistuivat loihtimaan töihinsä tällaisen haptisen ulottuvuuden. Eri menetelmien ja luovan ilmaisun tapojen harjoittaminen tarkoittaa, että pääsee sisään juuri tähän energiakenttään. Suunnittelemamme rakennukset on tarkoitettu seisomaan paikoillaan jonkin aikaa, ja kun vierailen jossain kohteessa, haluan pystyä kokemaan omakohtaisesti, että paikka on latautunut ja läsnä tässä ajassa, että se muovautuu ja liikkuu elävänä, hengittävänä rakennelmana. Juuri tämä puoli kiehtoo minua. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, onko jokin tehty käsin vai koneilla tai mitä teknologiaa on käytetty – sillä ei ole merkitystä. Suunnittelija tai rakentaja voi hyödyntää mitä tahansa saatavilla olevia resursseja, kunhan niitä käytetään siten, että lopputulokseen voi saada yhteyden kosketusaistin kautta.

Leti360-lomakylä (2007) sijaitsee Himalajan vuoriston juurella, kahden tunnin kävelymatkan päässä lähimmästä autotiestä. Kuva Studio Mumbai.

Rakennusten lisäksi olet suunnitellut lukuisia huonekaluja. Eroavatko paikkasidonnaisen rakennuksen ja liikuteltavan huonekalun suunnittelu oleellisesti toisistaan?

Molemmat ovat loppujen lopuksi vain tilaa, ja molemmilla on jonkinlainen yhteys ihmiskehoon. Huonekalussa neljän millimetrin säätö mitoissa on suuri muutos, kun taas rakennuksen mittoja voi muokata vaikka neljällä metrillä. Kyse on erilaisten toleranssien ymmärtämisestä. Täytyy hahmottaa eri mittojen sisäänrakennettuja säätövaroja. Samalla periaatteella myös ihmiskeho harjaantuu: työtä tehdään mikro- ja makrolihaksilla.

Olet sanonut vuosia sitten, että rakennusta suunniteltaessa tilaohjelma on toissijainen. Tämä näkemys eroaa merkittävästi useimpien suomalaisten arkkitehtien työskentely- ja ajattelutavasta. Voisitko selittää hieman tarkemmin, mitä tarkoitat väitteelläsi?

Syöminen, nukkuminen, kirjoittaminen, tietokoneella työskentely, ikkunasta ulos katsominen – nämä ovat itsestään selviä asioita. Niitähän me kaikki teemme. Minulle tärkeää on typologia: mikä on tilan ydinolemus, ja miten monilla eri tavoilla tilaa voidaan käyttää määrätyn ajanjakson kuluessa. Tilaohjelma muuttuu joka tapauksessa ajan myötä. Jos se on alun alkaen liian ehdoton, se muuttuu dogmaattiseksi. Tila voidaan ottaa käyttöön, kun se sallii riittävän määrän erilaisia käyttömahdollisuuksia. Minun silmissäni juuri se on suunnitteluhankkeen ohjelma. Suunnittelijan täytyy ratkaista, miten tilaan luodaan vaikutelma siitä, että se kestää aikaa, muovautuu ja sopeutuu, että sen päälle voidaan rakentaa jotain uutta eikä siinä ole mitään pahaa. Senhetkinen projekti ei ole lopullinen totuus.

Laaditko suunnitellessasi skenaarioita sen varalta, miten rakennusta käytetään tulevaisuudessa?

Työn keskiössä on löytää suunniteltavasta kohteesta jotain sille ominaista, joka tarjoaa työlle otollisen maaperän ja johon suunnittelu voidaan juurruttaa. Itselleni ainoa edellytys on, että työ perustuu painovoimaan. Rakennus rakentuu ja hajoaa aikanaan osiin. Meillä on kuitenkin mahdollisuus tuottaa paikalle jotain, jonka pohjalta voi taas rakentua jotain uutta myöhemmin. Minun nähdäkseni se on arkkitehtuurin ydinolemus.

Ganga Maki Textile Studio -tekstiilitehtaassa (2017) Uttarakhandissa, Pohjois-Intiassa on hyödynnetty Intian eri alueiden materiaaleja ja työtapoja: kalkkilaastilla muuratut tiilet ovat paikallisia, kivi ja marmori Rajasthanista ja bambu Bengalin alueelta. Kuva Giovanni Hänninen.

Arkkitehtuurisi pohjaa suurelta osin materiaalien ominaisuuksiin. Viime vuosina materiaalit ovat nousseet yhä keskeisemmiksi myös suomalaisessa arkkitehtuurissa ennen kaikkea kestävyyteen ja hiilineutraaliuteen liittyvästä keskustelusta johtuen. Millaisin kriteerein sinä valitset materiaalit töihisi?

Me ihmisetkin olemme ainetta: meidät on tehty vedestä, ilmasta ja valosta. Ihminen on vedestä ja valosta koostuva energiakenttä, joka värähdellessään antaa meille muodon. On hienoa, jos käyttämillämme materiaaleilla voidaan jäljitellä sitä. En ajattele kestävyyttä niinkään siltä kannalta, että jotain pitäisi säästää tai pelastaa, vaan pikemminkin energian varaamisena ja säilyttämisenä. Kuinka voi kulkea mahdollisimman pitkän matkan mahdollisimman lyhyessä ajassa? Myös materiaalivalintojen täytyy sisältää tämä ajatus nopeudesta, välimatkasta ja ajasta siinä mielessä, että materiaalit muovautuvat, hajoavat ja purkautuvat osiin, jotka voidaan taas koota joksikin uudeksi. Olennaista ei ole se, käytetäänkö luonnonmateriaaleja vai keinotekoisia materiaaleja. Kaikki toimintamme perustuu aineellisuuteen riippumatta siitä, mistä aineesta tai materiaalista on kyse; ratkaisevaa on se, miten itse toimimme. Minulle tärkeintä on pohtia, millaisen latauksen saamme aikaan materiaalien energiakentässä.

Näyttelysi avautuu Arkkitehtuurimuseossa kevään aikana. Millaisen viestin haluat välittää suomalaisille kävijöille?

Haluan vain jakaa oman tilani sekä sen, mitä teen ja miten sen teen. Näyttelykävijät kutsutaan osaksi minun tilaani. Näyttely ei tarjoa ratkaisuja tai ohjeita, se on vain tila, johon astuvat saavat kokea tietynlaista intiimiyttä, ikään kuin he astuisivat studiooni. Sen minä voin jakaa muiden kanssa. Mitään sen kummempaa viestiä ei ole.

Teksti Kristo Valkama

ark – Arkkitehti -lehti