Jäsenlehdet

Rauhantekijä Kasper Kotisaari: Rauha on sotaa tykimpää

Rauhantekijä Kasper Kotisaari: Rauha on sotaa tykimpää 2560 1713 Kulttilehdet

Rauhantekijä Kasper Kotisaari: Rauha on sotaa tykimpää

Kasper Kotisaari on Antimilitaristi-lehden uusi päätoimittaja ja muusikko. Hän toivoo rauhanliikkeelle muodikkuutta. Ei niin, että sen sisältö muuttuisi, vaan että se olisi ihmisten mielessä sellaista, mitä halutaan edustaa ja mihin halutaan identifioitua.

31-vuotias sosiologian maisteriopiskelija Kasper Kotisaari on tyttöystävänsä kanssa viettänyt korona-aikaa ensin Keski-Suomessa ja sitten Pohjois-Savossa. Savossa on tullut uitua lähes päivittäin, ja mieli ja keho ovat levänneet luonnon keskellä. Zoomin kuvaruudussa Kotisaaren pään yläpuolella näkyy kodikasta, vinoa taitekattoa ja melkein kuulee linnunlaulun.

Kotisaari on myös muusikko ja musiikintekijä, jonka ensimmäinen albumi Pehmeä aika ilmestyi vuonna 2017 ja Niin pyörii maa 2019. Haastattelu osuu ajankohtaan, jolloin Kotisaari on muuttamassa etelään. Ei kuitenkaan vielä Helsingin Kallioon, jossa oma asunto sijaitsee, vaan ensin Tammisaaren liepeille. Hän tykkää seurata ihmisiä esimerkiksi katukahvilassa istuen ja saa heistä inspiraatiota musiikkiinsa. Paluumuutto yhdelle Pohjoismaiden tiiviimmin asutulle alueelle tuntuu silti epämiellyttävältä.

”Helsingin tungos ei houkuttele. Metsässä on saanut rauhassa kirjoitella, mutta lähinnä eläimiä tarkkaillen. Musiikkia tosin syntyy enemmän kaupungissa.”

Kotisaaren ihannemaailmassa asvalttia olisi joka vuosi aina vähemmän maapallon pinta-alasta, eikä enemmän kuten nyt.

Kasper Kotisaaren vanhemmista kumpikaan ei ole erityisesti rauhanaktivisti.

”He eivät toisaalta myöskään ole viestineet mitään ’voima-arvoja’. Luulen, että ennen kaikkea vanhempani ovat antaneet minulle tilan itse tulla rauhanmieliseksi. Mitään ei ole tuputettu.”

Aseistakieltäytyjäliiton Antimilitaristi-lehden päätoimittajana tänä vuonna aloittanut  Kotisaari on suorittanut siviilipalveluksen.

”Sivaripäätös ei ollut omassa mielessäni kovin artikuloitu, mutta armeijan instituutio ahdisti niin paljon, että oli selvää, että sinne en mene. Armeija on ahdistava organisaatio voimassaan ja kuripolitiikassaan. Se edustaa itselleni vastakkaisia arvoja, ja vaikka olisin armeijaan mennyt, en varmaankaan olisi sopeutunut sinne.”

Siviilipalveluksen koulutusjaksolla vahvistui Kotisaaren kokemus siitä, että ratkaisu oli oikea. Yksi kouluttajista oli Timo Virtala, jonka Kotisaari mainitsee esimerkkinä ihmisestä, joka on tehnyt häneen suuren vaikutuksen.

Mystifioituja venäläisiä

Sosiologina Kotisaarta kiinnostaa tutkia köyhyyttä ja pienituloisuutta. Sosiologiaa hän haki opiskelemaan huomattuaan, että lukion elämänkatsomustiedon tunnin oppikirjan kiinnostavista teksteistä monet olivat sosiologien kirjoittamia. Hän on suorittanut myös psykologian, sosiaalipsykologian ja tilastotieteen opintoja ja toteaa, että sosiaalipsykologiasta saa käyttökelpoisia työkaluja rauhantyöhön ja esimerkiksi Suomi–Venäjä-suhteeseen.

Asalla (ent. Avain) on monia biisejä, jotka olivat Kotisaarelle vaikuttavia rauhankappaleita. Kotisaari muistaa olleensa Rauhanpuolustajien Pax-festivaaleilla Alppipuistossa kuuntelemassa Asaa, joka on eri yhteyksissä nostanut AKL:ää esiin pienillä teoilla.

”Jos meillä ei ole yhteistyötä tai henkilökohtaisia kontakteja tai tavoitteita, jotka sitoisivat meitä joihinkin toisiin ihmisiin, esimerkiksi venäläisiin, meidän on helpompi unohtaa heidän ihmisyytensä – jopa dehumanisoida heidät – ja kohdistaa heihin lopulta voimatoimia. Tuon kuvion purkaminen ei estä väkivallan käyttöä, mutta tekee siitä vaikeammin perusteltavaa ja väärän tuntuista.”

Itänaapurin läheisyys hyvässä ja pahassa lienee jättänyt tiettyyn ikäryhmään jälkensä, mikä saa Kotisaarelta ymmärrystä.

”Kun ihminen elää vuosikymmeniä Suomessa Venäjän naapurina, eräänlainen ’reaalipolitiikka’ alkaa purra. Nähdään vallitsevana tilana se, että Venäjää vastaan täytyy jotenkin varautua. Sillä voidaan oikeuttaa esimerkiksi erisuuruisia asehankintoja. Tämä dynamiikka pitäisi mielestäni purkaa. Antimilitaristissa meillä on pietarilaisen rauhanaktivistin haastattelu juuri siinä tarkoituksessa, että saisimme monipuolistettua Venäjä-kuvaa. Tavallisen venäläisen arkinäkemys ei meillä oikein kuulu. Sen esiin tuominen helpottaisi eräänlaista mystifioitua uhkakuvaa venäläisistä. En halua vähätellä Putinin vaarallisuutta eivätkä nämä aktivistitkaan sitä tee. Uhan tunnetta voi silti vähentää se kun tiedetään, että tavalliset venäläiset eivät halua mitään pahaa suomalaisille.”

Kotisaaren mielestä turvallisuuteen kuuluu myös se, että ihmisten elämän keskeiset osa-alueet ovat ennustettavia ja kunnossa. Asunnottomuuden poistaminen ja toimeentulon takaaminen vähentää tarvetta ryhtyä radikaaleihin toimiin.

”Kun kävelen Helsingissä, minulle on Venäjää suurempi uhka joku ihminen, joka on epätoivoisessa tilanteessa ja ryöstää minut kadulla. Toimeentulotuen automatisointi voisi auttaa, myös globaalisti.”

Kunnioitusta ja keskinäisriippuvuutta

Kotisaari nostaa esiin kunnia-ulottuvuuden maailman turvallisemmaksi tekemisessä. Toisen ihmisen loukkaaminen ei koskaan paranna turvallisuutta. Hyvillä käytöstavoilla ja kunnioittavalla kohtelulla – johon kuuluu vaikkapa reilu kauppa – voi saavuttaa vain hyvää. Tämä pätee myös politiikkaan ja siinä toimivien kielenkäyttöön valtioiden johtajat mukaan lukien.

”Turvallisuus on minusta kiinnostava aihe laajemmin ja sosiologisesti, koska olemme menneet yhä pidemmälle turvallisuuden ajatuksessa. On luotu turvallisuusdiskurssi, jossa yhä pienemmät riskit tulevat sellaisiksi, joita pitää pystyä ennustamaan ja kontrolloimaan.  Siinä mielessä elämme eräänlaisessa hyperturvallisuudessa verrattuna esimerkiksi sadan vuoden takaiseen aikaan. Vastaan saattaa tulla jossain vaiheessa raja-arvo, kun käytetään suhteettoman paljon resursseja viimeisimpien, ihan pientenkin riskien poistamiseen.”

Mutta tässähän on globaali ristiriita, koska ilmastokriisi aiheuttaa turvattomuutta ja tuntemattomia turvallisuusuhkia?

”Sosiologi Zygmunt Bauman sanoi, että kun keskinäisriippuvuus kasvaa, se pakottaa yhteistyöhön. Joudumme ikään kuin asumaan samassa huoneessa potentiaalisesti ärsyttävän henkilön kanssa ja keksimään keinoja tulla toimeen. Bauman uskoi, että tämä yhteistyöhön kasvaminen johtaa lopulta kosmopoliittisen tietoisuuden syntyyn. Hän oli ehkä optimisti, mutta silloin identifioituisimme enemmän maailmankansalaisiksi kuin jonkin tietyn valtion kansalaisiksi. Luonnonvoimat rikkovat jatkuvasti valtioiden rajoja ja osoittavat ne pätemättömiksi. Keskinäisriippuvuuden kasvua on mahdotonta kieltää erityisesti juuri ilmastonmuutoksen yhteydessä, koska uhkiin ei pysty vaikuttamaan yksipuolisesti, vaan on saatava useiden valtioiden yhteinen linjaus.”

Kun Kasper Kotisaari kuuli merenpinnan nousu -skenaariosta vuonna 2015, hän ahdistui niin paljon, että asia tuntui ylitsepääsemättömän pahalta.

”Ajattelin, että tämä ei voi ratketa. Mutta psyykkisesti se ratkeaa, koska elämä jatkuu ja arkea on elettävä. Ahdistus muuntui toiminnaksi. Voin tehdä joitakin pieniä asioita, jotka auttavat pysäyttämään ilmastonmuutoksen tai jotka eivät ainakaan pahenna sitä. Ahdistusta poistaa se, että voi tehdä edes jotain. Yksilön teot eivät ehkä ratkaise ilmastokriisiä, mutta henkilökohtaisen psyyken kriisiä ne voivat helpottaa.”

Laajemmalla tasolla Kotisaari on tällä hetkellä varovaisen optimistinen.

”Esimerkiksi vuonna 2020 Suomen hiilidioksidipäästöt putosivat yhdeksän prosenttia. Laskin korkoa korolle -laskurillani, että jos Suomi tekisi saman tänä ja ensi vuonna ja sitä seuraavana, olisimme puolittaneet hiilidioksidipäästömme vuonna 2028. Suomessa 60 prosentin päästövähennys on siis mahdollinen.”

Mutta onko muu maailma valmis samaan?

”Olen siinä käsityksessä, että Euroopassa on tosi hyviä kehityskulkuja ja esimerkiksi suunnitelmia lentokoneiden vetykäyttöisyydestä. Olen enemmän huolissani maankäytöstä ja elämäntavoista. Ei ole ymmärretty, että ne ovat tuhoamassa ekosysteemiä. Asiaa ei ole hahmotettu luonnon näkökulmasta, vaan se on otettu teknisenä haasteena.”

Pelkoon perustuvaa aseistautumista vastaan

Tammikuussa Kasper Kotisaari oli perustamassa kansalaisaloitetta, jossa vaaditaan hävittäjähankinnoista kansanäänestystä. AKL lähti tukemaan aloitetta.

Huhtikuisessa Miilitarismia vastaan 2020-luvulla -paneelikeskustelussa netissä Kotisaari totesi, että aloitteen läpimenoon vaadittavaa 50 000 allekirjoituksen rajaa on vaikea saavuttaa. Hän arveli monien ajattelevan, ettei heillä ole riittävää tietämystä ottaa kantaa aiheeseen.

Kun HX-hankkeen valtuutuksesta äänestettiin eduskunnassa, varsin moni kansanedustaja oli poissa ja vain kaksi äänesti vastaan.

”Tuli fiilis, että onko eduskunnassa puoluetta, joka riittävästi edistäisi tätä aihetta.”

Aloitteen tärkeimpänä tehtävänä Kotisaari kertoi pitävänsä sitä, että asehankinnoista huolestuneelle kansalaiselle on tärkeää tarjota ainakin joku väylä toteuttaa arvojensa mukaista politiikkaa ja rauhanaatettaan: ”Ainakin omassa elämässään voi irtisanoutua siitä, että aseisiin käytetään näin paljon rahaa.”

Arjen rauhanteko: Suurin osa sodista on edelleen öljykentillä. Jätä ostamatta jotain äläkä mene armeijaan!

Webinaarissa Kotisaari nosti esiin sen, että asevarusteluun haaskataan valtava määrä resursseja joka vuosi samaan aikaan, kun ekosysteemien kestävyys on kriisiytymässä. Globaali tilanne on vakava, ja meillä on suhteellisen vähän aikaa tehdä korjausliikkeitä. Kotisaaresta on selviytymiskysymys vastustaa pelkoon perustuvaa aseistautumista. Resurssit on ohjattava rajat ylittävään yhteiseen tulevaisuuteen. Tällä hetkellä asevarusteluun käytetään vuosittain suurin piirtein saman verran rahaa kuin on arvioitu, että tarvittaisiin investointeja ilmaston lämpenemisen rajaamiseen 1,5 asteeseen. Prioriteetit on siis mahdollista valita.
Kotisaari totesi webinaarissa, että lapsi tietää intuitiivisesti, että sota ei ole järkevää, ja vielä nuorilla on monia ideologisia tavoitteita. Mutta jotain tapahtuu kun tullaan keski-ikäiseksi. On tultu ikään kuin ”realistisiksi” ja jostain syystä ”täytyy” hyväksyä jälleen uusi aseinvestointi.
”Minusta sitä ei voi jättää pelkästään yksilön valinnaksi, jossa vaaditaan, että yksilöt koko ajan tekevät valintoja rauhan puolesta. Meidän täytyy puuttua rakenteeseen. Jos menee autopilotilla yhteiskunnassa, tulee tukeneeksi militarismia. Jos tekee rauhan puolesta ratkaisuja, se tuottaa hankausta yhteiskunnan kanssa. Tämä asia täytyisi ratkaista ja tehdä kasvatustyötä nuorison parissa. Asepalvelus ja armeija ovat tämän rakennelman normalisoiva kulmakivi”, Kotisaari sanoi puheenvuorossaan.

Rauha muodikkaaksi

Kasper Kotisaarella on aiempaa toimittajakokemusta musiikkialaan keskittyneestä Nälkä-lehdestä. Antimilitaristilla on Aseistakieltäytyjäliiton järjestölehtenä tiedotustehtävä, joka jossain määrin säätelee lehden sisältöä. Muilta osin Kotisaari haluaisi lehteen artikkeleita, jotka tarjoavat lukijoille emotionaalista tarttumapintaa siihen, miksi asevarustelu ja sota ovat huonoja juttuja.

”Haluan tuoda lehteen esimerkiksi ihmisten kohtaloita, jotka tekevät teemojamme lihalliseksi. Haluaisin myös lisätä tietynlaista pinnallisuutta, sillä ihmiset ovat pinnallisia. Jos ulkoasu tai ilmaisutapa on muodikas, viesti saa enemmän huomiota.”

Kotisaari toivoo muodikkuutta rauhanliikkeellekin. Ei niin, että sen sisältö muuttuisi, vaan että se olisi ihmisten mielessä sellaista, mitä halutaan edustaa ja mihin halutaan identifioitua. Tässä apuna voisivat olla vaikkapa some-vaikuttajat.

”Yksi vastassamme oleva ongelma on se, että ihmiset ovat ’mcdonaldisaation’ uhreja ja jokainen rakentaa henkilökohtaista brändiohjelmaansa. Siihen ei valitettavasti sovi rauhanliike, koska se rajoittaa asiakassektoria”, Kotisaari nauraa. ”Ihmiset välttävät kantoja, jotka voisivat olla jotenkin poliittisia ja jotka sulkisivat väylän edustaa vaikka jotain shampoomerkkiä. Kaikki kannanotot ovat potentiaalisia uhkia brändille.”

Hän ei pidä maailmasta, jossa kiillotetaan fasadeja.

”Olen muusikko ja nyt työssä Aseistakieltäytyjäliitossa. Jonkun asiantuntijan mielestä vieraannutan osan yleisöstäni.”

Kotisaaresta rauhanliike kuitenkin tarvitsee influenssereita, idoleita ja muusikkoja, jotka näkyvästi edustaisivat rauhaa. Julkkikselle on kuitenkin taloudellinen riski ottaa poliittisiin asioihin kantaa, mutta se ei ole hänen vikansa vaan taloudellisen rakenteen, jossa ympäripyöreys on eduksi.
”Tosiasia kuitenkin on, että – vanhaa Raappanan laulua lainatakseni – ’rauha on aina sotaa tykimpää’. Sitä kannattaa edustaa.”

Teksti: Anu Harju
Kuvat: Nauska

Rauhanpuolustaja -lehti

Vihanneslajikkeiden jalostuksen myötä katosivat karvasaineet

Vihanneslajikkeiden jalostuksen myötä katosivat karvasaineet 862 914 Kulttilehdet

Jens-Otto Andersen pohtii kirjassaan Elinvoima — mullasta vatsaan (Vitality — from soil to stomach) vihanneslajikkeiden jalostuksen seurauksia vihanneslajikkeille sekä fenolien ja karvasaineiden merkityksestä meidän terveydellemme.

Pesuveden mukana heitetyt lapset

Toisen maailmansodan jälkeen kasvinjalostajat ovat saaneet paljon nostettua vehnän satomääriä. Niinpä vehnäpellosta saa kaksin- tai kolminkertaisen sadon verrattuna satoihin, joita isovanhempamme pelloistaan saivat. Kasvinjalostajat ovat muuttaneet satomäärien lisäksi myös vihannestemme makuominaisuuksia. Välimeren maissa vieraillessamme näemme niiden toreilla runsaan valikoiman erilaisia tomaatteja, pieniä ja suuria, pyöreitä ja pitkänomaisia, vaalean ja tummanpunaisia. Toteamme hyvin pian, että jotkut näistä lajikkeista ovat valtavan paljon maukkaampia kuin ne tomaatit, joita voimme ostaa kotimarketeistamme.

Miksi on niin, että emme voi ostaa näitä herkullisia tomaatteja kotikaupunkimme marketeista?

Alun alkaen ovat markettien sisäänostajat pyytäneet kasvinjalostajilta tomaatteja, joissa on paksumpi kuori. Silloin ne voisivat olla pitempään myyntitiskeillä ja säilyä tuoreen näköisinä. Edellisen lisäksi ovat supermarketit pyytäneet tomaatteja, jotka kestävät paremmin sekä kuljetuksen että käsittelyn rasitukset koko matkan kasvihuoneista kuluttajien jääkaappeihin. Samalla ovat kasvihuoneviljelijät pyytäneet tomaatteja, jotka kypsyvät tomaattitertussa saman aikaisesti. Jalostajat ovat vastanneet pyyntöihin ja muutamien vuosien kuluttua oli saatavilla uusia lajikkeita, jotka täyttivät sekä markettien että viljelijöiden vaatimukset.

Mutta hinta oli kova: tomaattien maku katosi.

Pääsyyllä saattaa olla tekemistä tietyn yhdisteen kanssa, joka on aktiivinen, kun tomaatti absorboi auringonvaloa ja kehittää sen moninaisen aromin. Ilman tätä yhdistettä ei tomaatti voi kehittää hienostunutta happamuuden ja makeuden tasapainoa, mikä perustuu yli 200 tuoksu- ja makuaineeseen, jonka yhdistämme kypsään tomaattiin. Epähuomiossa kasvinjalostajien työn tuloksena tämä yhdiste ei enää ole aktiivinen.

Mutta tarina ei pääty vielä tähän. Päivittäiset vihanneksemme – kaalit, juurikkaat, sellerit jne. – joita isovanhempamme kasvattivat, olivat voimakkaamman makuisia, jotkut jopa kitkeriä. Mutta nykyisin supermarketeissa myytyjen vihannesten maku on mieto ja makea, jälleen kasvinjalostajien työn tuloksena. Ottakaamme yhdeksi esimerkiksi selleri.

Kun minä, Jens-Otto, olin tohtorikoulutettavana, tapasin Bodil Soegaardin Kööpenhaminan maatalousyliopistolla. Hän oli työskennellyt Carlsbergin panimojen mallasohran jalostuksen parissa, mutta oli jättänyt lupaavan tutkijan uransa työskennelläkseen vapaana tutkijana luomuruoan laadun kanssa. Hän alkoi tutkia fenoli-yhdisteitä, yhtä kolmen sekundääristen yhdisteiden joukosta, ja hänestä tuli pian hyvin tunnettu hahmo Tanskan luomuliikkeessä tietämyksensä ja hyvien esiintymistaitojensa ansiosta ja siksi, että hänellä oli kyky selittää vaikeat asiat yksinkertaisesti. Vuosien ajan hän matkusti ympäri maata puhumassa ihmisille luonnonmukaisesta viljelystä, sekundäärisistä yhdisteistä ja ruoan laadusta. Hän tähdensi sekundääristen yhdisteiden osuutta ruuassamme ja sai tuotua kokonaan uuden agendan sekä luomuviljelyyn että yleiseen ruokakeskusteluun Tanskassa.

Tarkastelkaamme nyt Soergaardin aloittamia sellerilajikkeiden kenttäkokeita. Tarkoituksena oli näyttää erityisesti se, miten viljelykäytännöt ja lajikevalinnat vaikuttavat paitsi fenoliyhdisteiden määrään, myös sellerien kykyyn torjua vahingollisten mikroorganismien invaasiota, varastokestävyyteen sekä sellerien makuun.

Viljelykoe oli kaksivuotinen ja toteutettiin kolmella biodynaamisella tilalla ja tutkimusaseman luomupelloilla. Molempina vuosina kasvatettiin kahta lajiketta, uutta Monarch- ja vanhempaa Snow White-lajiketta yhdessä kolmen muun lajikkeen kanssa. Seuraavalta sivulta löytyvästä kaaviosta näkyy kahden pääkoelajikkeen fenoliyhdisteiden määrät. Siinä jokainen huippu edustaa tiettyä yhdistettä ja kärjen alapuolinen alue kertoo tämän tietyn yhdisteen määrän. Kuten voi kaaviosta nähdä, vanha Snow White -lajike sisältää paljon enemmän fenoliyhdisteitä sekä lukumäärän että määrän suhteen.

Vanha Snow White -lajike oli parempi torjumaan mikro-organismien hyökkäyksiä talvivarastoinnin aikana niin, että enemmän sellereitä oli keväällä edelleen kauppakelpoisia. Viimeisenä, muttei vähäpätöisimpänä oli se seikka, mikä ilmeni, kun ammattikokkien paneelille annettiin tehtäväksi pisteyttää kaikkien viiden lajikkeen makuominaisuudet. Heidän valintansa oli selvä: Monarch ja kaksi muuta modernia lajiketta sisälsivät verrattain vähän selleriaromia, kun taas Snow White ja eräs toinen vanhempi lajike olivat paljon aromikkaampia.

Kokeen lopputulema oli selvä: on nähtävillä hyvin selvä korrelaatio vanhempien lajikkeiden vähäisten mikro-organismien invaasioiden, varastointikestävyyden, tyypillisen selleriaromin ja suuren fenoliyhdistepitoisuuden välillä. Kokeessa tuli myös selväksi, että mitä enemmän peltoon laitettiin lannoitteita, sitä pienempi oli fenoliyhdisteiden määrä.

Onko ruuan karvaus hyväksi terveydellemme?

Mutta onko sillä todella merkitystä, että karvasaineiden ja -aromien määrät ovat vähentyneet meidän nykyisissä vihanneslajikkeissa?

Kyllä, yhä useampi tutkimus on saanut tulokseksi sen, että karvaat sekundääriset yhdisteet auttavat meitä pysymään terveinä. Jotkut näistä yhdisteistä vaikuttavat melko vahvasti meidän verensokerin säätelyymme. Tämän takia tutkijat testanneet kaalien ja punajuurien vanhoja lajikkeita nähdäkseen, onko niillä kykyä parantaa verensokerin säätelyä kakkostyypin diabetespotilailla. Katsokaamme järisyttävää koetta, jossa diabetespotilaat söivät vanhempia vihanneslajikkeita, joissa on karvasaineita, kolmen kuukauden ajan.

Kokeeseen osallistuvat potilaat jaettiin kolmeen erilaista ruokaa syövien ihmisten joukkoon:

* a)  normaalia ruokaa syövät, joka oli kontrolliryhmä
* b)  500 grammaa tuoreita kaaleja ja punajuuria päivittäin.
* c)  500 g vanhempien lajikkeiden tuoreita kaaleja sekä punajuuria päivittäin.

Koehenkilöt, jotka osallistuivat kolmanteen ryhmään, söivät ruuan kanssa juuri tähän kokeeseen kasvatettuja vihanneksia. Niiden siemenet saatiin Norjassa sijaitsevasta Pohjoismaisesta geenipankista. Sen tehtävänä on varmistaa, että meillä on mahdollisuus saada myös tulevaisuudessa vanhempien pohjoismaisten lajikkeiden siemeniä. 

Geenipankki perustettiin vuonna 1979 ja se pitää yllä yli 350 kasvilajia, määrä koostuu noin 30 000 annoksesta. Se jakaa vastavuoroisuusperiaatteella siemeniä kasvinjalostajille ja tutkimusprojekteihin. Myös yksityishenkilöt voivat ostaa sieltä pienempiä siemeneriä.

Kolmanteen ryhmään osallistuvilla oli varmasti vaikeuksia syödä niin paljon tuoreita karvaita vihanneksia. Kolmen kuukauden päästä riippumattomat lääkärit tutkivat kaikkien koehenkilöiden verensokerin säätelyn sekä diabetesoireet. Ensimmäisen ryhmän, tavallista ruokaa syöneiden, verensokerin säätelyssä ei ollut tapahtunut muutoksia. Sitä vastoin kahden muun ryhmän kyky säädellä verensokerin määrää oli parantunut ja mitä hämmästyttävintä oli se, että kolmannen ryhmän – jotka söivät vanhempia lajikkeita – suuren enemmistön kyky verensokerin säätelyyn oli parantunut niin paljon, ettei heillä ollut enää kliinisiä kakkostyypin diabeteksen oireita. Vihannekset olivat poistaneet heidän diabetesoireensa, joten he eivät enää tarvinneet sokeritautilääkkeitään, joita jotkut heistä olivat käyttäneet jo vuosia.

Kokeen järjestäneen vastaavan tutkijan mukaan vanhat vihanneslajikkeet sisältävät enemmän karvasaineita kuin uudemmat lajikkeet. Nämä vihannekset ei täysin poista tarvetta diabeteslääkkeille, mutta ne voivat vähentää sitä merkittävästi. Tosiasiassa monet kakkostyypin diabetesta sairastavat voivat suunnitella melko normaalia lääkkeetöntä elämää, mikäli vaihtavat nykyiset vihanneksensa vanhempiin karvaudeltaan voimakkaampiin lajikkeisiin, ja syövät niitä enemmän ja muun muassa raakasalaatteina.

Tämä koe näyttää epäilemättä sen, että tavalliset vihanneksemme ovat menettäneet aika merkittävän osan terveysvaikutteisista ominaisuuksistaan modernin kasvinjalostuksen takia. Miedontuneesta mausta olemme maksaneet korkean hinnan. Samaan aikaan koe tuo esiin ne suuret taloudelliset tuotot, joita terveydenhuoltoyhtiöt kaikkialla maailmassa saavat järjestäessään miljoonilla euroilla joka vuosi diabeteshoitoja.

On hyvin tunnettua, että diabeteksen laukaisijoina ovat epäterveellinen elämäntyyli, vähäinen liikunta, stressi ja huono ruokavalio. Huolestuttavaa on, että nykyisin yhä nuoremmat sairastuvat tähän tautiin ja länsimaissa tämä käyrä on noussut jyrkimmin. Diabeteksen kustannusten lisäksi tulevat lähitulevaisuudessa rasittamaan terveydenhuoltoa myös vaikeat komplikaatiot. Ne tulevat esille taudinkulun loppuvaiheessa: munuaisvaivat, sokeus, haavojen huono parantuminen sekä mahdollinen syöpä muun muassa.

Kysymys kuuluu, että alammeko me kuluttajina vaatimaan ja suosimaan vanhoja lajikkeita. Parsa on nykyään monessa Euroopan maassa hyvin korkean statuksen vihannes, kun taas halpojen kaalien ja punajuuren statukset ovat paljon alempia. Viranomaisten pitäisi nyt tehdä kampanjoita, joissa nostetaan esiin vanhempien lajikkeiden terveydelle edullisia vaikutuksia. Joissain maissa on viimeisen vuosikymmenen aikana keskimääräinen vihannesten kulutus hitaasti noussut, mutta silti tarvitaan tähän kohdistettua vaivannäköä.

Yksi tapa toimia on esitellä vanhoja vihanneksia kouluissa, päiväkodeissa, ministeriöissä ja virastoissa, joissa tehtäisiin valtion varoin julkisuuskampanja. Kaiken kaikkiaan tulee tehdä kaikki tarvittava, jotta mielipiteet vanhempia lajikkeita kohtaan saadaan muuttumaan ja niiden kysyntä kasvaisi. Parhaimmassa tapauksessa saisimme muutamassa vuodessa diabeteksen kasvukäyrän ja kustannusten nousun taittumaan.

Meillä on vielä paljon opittavaa sekundäärisistä yhdisteistä ja niiden osuudesta terveyteemme. Tutkijoilla on edessään suuret haasteet. Mutta voimme sanoa jo nyt, että ruokaamme ja terveyteemme liittyy paljon enemmän kuin vain ne ravinteet, jotka löydämme tuotteiden ainesosalistoista kauppojen hyllyillä. Olisi jo aika päivittää nykyiset ravintoainemerkinnät, jotta ne heijastaisivat paremmin nykytietämystä.

Haastavaa on kertoa tiedoistamme laajasta kirjosta sekundäärisiä yhdisteitä ymmärrettävällä ja käytännöllisellä tavalla. Suorin tie olisi merkitä listaan tuotteen antioksidanttimäärät, koska kolme suurinta sekundääristen yhdisteiden ryhmää ovat kaikki niitä. Kuluttajat ovat yhä enenevässä määrin tutustuneet antioksidanttien tärkeyteen ja merkitykseen terveydellemme.

Nykyaikaisen juurisellerilajikkeen Monarchin fenoli-yhdisteiden pitoisuus suhteessa vanhempaan Snow White -lajikkeeseen tanskalaisessa kenttäkokeessa. Nämä kaksi käyrää näyttävät useiden fenoli-yhdisteiden pitoisuuden, jota jokaista edustaa piikki. Retentioaika on minuutteina, ennen kuin yksittäinen yhdiste havaitaan HPLC-laitteessa.

Ilmastoahdistus kevenee kirjoittamalla

Ilmastoahdistus kevenee kirjoittamalla 2560 1700 Kulttilehdet

Ilmastonmuutos on noussut julkiseksi keskustelunaiheeksi ehkä laajemmin kuin yksikään ympäristökysymys aikaisemmin. Syystäkin. Samalla ovat nousseet pintaan ilmastotunteet, päällimmäisenä ilmastoahdistus. Kuvataiteilija, tutkija ja luovan kirjoittamisen opettaja Henna Laininen tutkii tohtorintyössään ilmastotunteiden käsittelyä luovan yhteisöllisen kirjoittamisen avulla. Välineenä ovat muun muassa työpajat, joissa sanoitetaan tunteita ja visioidaan vaikutusmahdollisuuksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Teksti Annamari Typpö
Kuva Eero Nieminen

Näen kuivuneen Aurajoen uoman, miksi näen vain kuivuneen uoman?
Muutamia hyönteisiä, kuljen niitä kohti.
Kuulen tuulenpuuskan lähestyvän, hyönteiset häviävät näköpiiristäni.
Yksi pörriäinen lentää aivan korvani viereen.
Ei ole mitään niin koskettavaa kuin luonnon oma ääni,
suodattamaton ja sama, jonka kuulivat jo monet
ennen meitä. Toivon, että kuulette vielä vapaiden
vesien äänen; kosken kuohu on ainutkertainen ääni.
Toivon, että olette pystyneet kehittämään uusia menetelmiä
asioiden korjaamiseksi.
Pieni kimalainen näyttää sinulle suunnan. Katsele ja kuuntele.
Se tekee asioita, jotka ovat äärimmäisen tärkeitä.
Ilman niitä ei ole elämää.

Noin neljännes suomalaisista arvioi potevansa ilmastoahdistusta, kertoi Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran kyselytutkimus kolme vuotta sitten. Tehokkaimmaksi lääkkeeksi vaikeiden ilmastotunteiden käsittelyyn tutkimuksessa koettiin kestävien elämäntapojen harjoittaminen. (Autere 2019.) Nuorten kohdalla luku oli vieläkin korkeampi. Vuoden 2018 nuorisobarometrissa kaksi kolmesta ilmoitti kokevansa turvattomuutta tai epävarmuutta ilmastonmuutoksesta (Pekkarinen & Myllyniemi 2019). Mutta miten motivoitua muuttamaan elämäntapojaan, vieläpä pysyvästi?

Henna Laininen Nuuksiossa tekemässä luontoyhteysharjoitetta, jossa kuunnellaan omia ympäristötunteita.

Kuvataiteilija, tutkija ja luovan kirjoittamisen opettaja Henna Laininen ehdottaa keinoksi kirjoittamista. Metsästä voimaa ammentava Laininen heräsi ilmastohuoleen vuosia sitten. Idean ympäristökriisin käsittelystä luovan kirjoittamisen keinoin hän sai pohtiessaan aihetta väitöstutkimukseensa. Laininen tekee Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa taiteellisen tutkimuksen tohtorin työtä, jossa hän tarkastelee, miten kestävän elämäntavan opettelua voi tukea luovan yhteisöllisen kirjoittamisen menetelmin nykytaiteen kontekstissa. Työ sisältää tutkimuskirjoittamista, äänitaideteoksia, luovan kirjoittamisen työpajoja sekä tekeillä olevan luovan kirjoittamisen opetusmateriaalin. “Koin itse ahdistusta ilmastonmuutoksesta ja ajattelin, että ilmastotunteita olisi tarpeen käsitellä yhteiskunnallisesti. Tuolloin mediassa ei vielä kovin paljon näkynyt kirjoituksia aiheesta”, Laininen kertoo.

Sysäyksen eteenpäin Laininen sai ympäristötutkija, kirjailija, teologi Panu Pihkalan ajatuksista.

Pihkala (2017) on tutkinut erityisesti ympäristöahdistusta, ja hänen kirjansa Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo oli ensimmäinen ilmiötä käsitellyt suomenkielinen teos. Pihkala pitää ilmastonmuutoksen ja ympäristökatastrofien aiheuttamien tunteiden käsittelemistä tärkeänä sekä yksilön itsensä että ympäristön kannalta. Yksilössä käsittelemättömät tunteet aiheuttavat ahdistusta, ja ahdistuksen sivuuttaminen puolestaan johtaa yhä paheneviin ympäristöongelmiin, jos tunteet sysätään syrjään ja vastuu epäkohdista jonkun toisen kontolle. (Tolvanen 2018.)

Laininen innostui Pihkalan näkemyksistä ja ryhtyi ideoimaan kirjoittajakollegansa Jaana Lahden kanssa työpajaa, jossa käsiteltäisiin ilmastoahdistusta. “Olen opettanut luovaa kirjoittamista parikymmentä vuotta ja tottunut itse käsittelemään tunteitani kirjoittamalla, joten valinta oli luonteva”, Laininen sanoo. Työpaja poiki positiivista palautetta, joten Laininen päätti kehittää konseptia eteenpäin. Työn tuloksena syntyivät Ilmastonmuutos minussa -työpajat, joita hän on ohjannut sekä ilmastoahdistusta kokeville osallistujille että opettajille, jotka kaipaavat välineitä ilmastotunteiden käsittelyyn opetustyössään. “Esimerkiksi työväenopistojen opettajat ovat miettineet, miten erilaisissa harrastusryhmissä voisi antaa tilaa ympäristötunteille”, Laininen kertoo.

Vaikutuskeinojen visiointi voimauttaa

Kirje tuleville sukupolville

 Me havahduimme. Ei yhtenä, vaan tuhantena aamuna
avasimme silmämme ja tajusimme
kerros kerrokselta syvemmin. Olimme kadottaneet
itsemme ja toisemme. Kaikkea oli niin paljon,tavaraa, tietoa,
pinnallisia mahdollisuuksia, kulutusvalintoja. Näkökyky estyi.
Toivon, että teidän näkökykynne
ilmaston suhteen pysyy kirkkaana.
Ilma on meille elintärkeä; tehkää kaikkenne päästöjen rajoittamiseksi.
Tänä päivänä tuntuu, että näen kirkkaimmin, kun istun
Eduskuntatalon portailla. Missä sinä istut?
Istun kivellä – meren äärellä. Äärettömyys antaa
ihmiselle perspektiivin. Pienuus suuruudessa tulee esille.
Meri on maisemani, perspektiivini, elämäni rakkaus.
Se on energia ja toivo.
Paina nämä asiat sydämeesi!

Pihkala (2019) määrittelee ilmastoahdistuksen osaksi laajempaa ympäristöahdistuksen ilmiötä, jossa maailman tila vaikuttaa mielenterveyteen. Lähtökohtaisesti kyseessä ei ole sairaus vaan ymmärrettävä reaktio vakaviin ympäristöongelmiin. Pahimmillaan ilmastoahdistuksesta kärsivillä voi olla esimerkiksi vakavia unihäiriöitä, itsetuhoista käyttäytymistä tai pakko-oireita, kuten ilmasto-ortoreksiaksi kutsuttavia käyttäytymistapoja. Vähäisempiin oireisiin lukeutuvat muun muassa alakuloisuus ja levottomuus, ajoittainen toimintakyvyn lasku, mielialan vaihtelut ja lievempi oireellinen käyttäytyminen, kuten korostunut tarve suorittaa kierrätys mahdollisimman tehokkaasti.

Ilmastotunteiden käsittelyssä avainrooli on oman vastuun ja ristiriitaisten tunteiden hyväksymisellä, miettii Laininen. “Elämän mielekkyyttä lisää tunne, että pystyy vaikuttamaan asioihin. Ilmastonmuutoksen kaltainen iso globaali ongelma tuottaa helposti riittämättömyyden kokemuksen. Ihminen tuntee voimattomuutta ja miettii, onko minun pienillä teoillani väliä.”

Laininen on työpajoissaan huomannut, että ahdistus on ahdas sana, jonka kuoren taakse kätkeytyy laaja kirjo monenlaisia tunteita. Työpajojen osallistujissa ilmastoahdistus on synnyttänyt esimerkiksi surua, pelkoa, vihaa ja syyllisyyttä siitä, että oma elämäntapa on myötävaikuttamassa ympäristötuhoon. Laininen ymmärtää tunteen, mutta toivoo ihmisiltä suhteellisuudentajua. “Ilmastonmuutos on järjestelmätason kysymys, joten tarvitsemme myös järjestelmätason muutosta ja suurimpien saastuttajien saattamista vastuuseen. Ei yksilö yksin ole kaikesta vastuussa.”

Ilmastonmuutoksen kaltaisen pitkäkestoisen, hitaasti etenevän kriisin nostattamat tunteet vaihtelevat myös ihmisen iän mukaan, Laininen muistuttaa. Isovanhemmat tuntevat huolta lastenlastensa tulevaisuudesta, opintojaan aloittavat taas puntaroivat tulevaa työelämää ja ammattien ekologista kestävyyttä. “On tärkeää ensin pysähtyä kuuntelemaan omia tunteitaan, tunnistaa ja nimetä niitä. Siinä kirjottaminen on hyvä keino, sillä se luo rauhallisen tilan pysähtyä ja kääntyä sisäänpäin. Esimerkiksi tajunnanvirtakirjoittaminen voi nostaa pintaan monenlaisia yllättäviäkin tunteita. Tunteiden sanallistaminen taas auttaa jakamaan niitä toisten kanssa ja tuntemaan myötätuntoa toisten tunteita kohtaan”, Laininen sanoo.

Joskus mielessä vellovien tunteiden sanallistaminen voi olla vaikeaa. Laininen on ohjannut osallistujia tunnistamaan ja nimeämään omia ilmastonmuutokseen liittyviä tunteitaan laatimalla niille uusia sanakirjaselityksiä Panu Pihkalan Mieli maassa? Ympäristötunteet -kirjan mallin mukaan. Näin on syntynyt esimerkiksi sukupolvihäpeän käsite: tunne siitä, että unelmat on kiinnitetty hyvässä uskossa vääriin yhteiskunnallisiin ideaaleihin. Tai ikikaipuu eli halu saada kosketus vuosimiljooniin ennen ihmistä, kokea, että ne ovat totta.

Nykyhetken ohella työpajoissa on katsottu myös tulevaisuuteen. Tunteiden nimeämisen ja käsittelyn ohella osallistujat ovat pohtineet, mihin haluavat kokemiensa tunteiden energiaa suunnata. “Kirjoittamalla voi visioida omia askelia ja miettiä vaikutuskeinoja. Sen ihmiset ovat kokeneet hyvin voimauttavaksi”, Laininen kertoo. Ja vaikka ilmastonmuutokseen keskittyvän työpajan teemat ovat raskaita, läsnä ovat aina myös luovuus ja ilo. Yhdessä nauraminen on tärkeää. Osallistujat ovatkin palautteissa kertoneet kokeneensa työpajoissa myös toivoa, armollisuutta, rakkautta, innostusta, ylpeyttä ja yhteyden kokemusta.

Kehon kuuntelu on tärkeää

Tee parhaasi, että vastuuttomat päättäjät
menevät vaihtoon niin pian kuin mahdollista.
Tykitä jauhot suuhun löysiä puhuvalle poliitikolle.
Ole tarkkana, sillä sinua huijataan niin pian kuin se on mahdollista.
Osoita, että yhdessä tehdyillä päätöksillä on väliä.
Käytä joukkovoimaa poliittisessa vaikuttamistyössä.
Työnnä kätesi multaan, kasvit ovat armollisia,
tulet tarvitsemaan niiden lempeyttä ja elinvoimaa.
Kuvittele olevasi kasvi. Mitä se haluaisi, tarvitsisi, millaisessa
maassa se haluaisi kasvaa ja imeä ravinteita itseensä!
Huuda, potki, kiukuttele! Ole oikea lapsi!
Toimi muuttaaksesi asioita. Aloita omasta itsestäsi!

Laininen aloittaa Ilmastonmuutos minussa -työpajansa aina kiitollisuusharjoituksella. “Henkilökohtaisten voimanlähteiden havaitseminen on hyvä tapa aloittaa vakavan teeman lähestyminen”, hän sanoo.

Vasta sitten siirrytään ilmastotunteiden tunnusteluun. Työskentelytavat ovat moninaiset ja käsittävät kehollisten tuntemusten kuulostelua, ilmastotunteista keskustelua ja erilaisia kirjoitusharjoituksia. Harjoituksiin Laininen on saanut ideoita muun muassa ekofilosofi Joanna Macyn ja lääkäri, kirjailija, valmentaja Chris Johnstonen aktiivisen toivon prosessista. “Tunteet tuntuvat myös kehossa, joten on tärkeää tehdä kehollisiakin harjoituksia: kehon kuuntelua, rentoutumista ja liikeilmaisua. Lisäksi olemme kirjoittaneet ulkona sään ja oman kehon vuorovaikutuksesta.”

Kirjoitusharjoituksia tehdään sekä yksin että yhdessä. Kun työpajassa käsitellään ahdistusta ja muita vaikeita tunteita, on menetelmät valittava harkiten. Laininen on hyödyntänyt muun muassa etäännyttämistä ja ryhmärituaaleja. “Rituaalit toimivat tunteiden käsittelyssä, kuten yhteisen surun ilmaisussa. Olen esimerkiksi teettänyt harjoituksen, jossa jokainen etsii ensin kiven avulla yhteyttä omaan suruunsa ja kirjoittaa siitä. Sitten kivet lasketaan yhteiselle surualttarille ja sanotaan suru ääneen. Surunaiheita ovat olleet esimerkiksi avohakkuut, vaalenevat koralliriutat ja lintujen ja hyönteisten väheneminen.”

Etäännyttämisestä hyvänä esimerkkinä toimii varastetuista muistoista kirjoittaminen. Siinä osallistujat jakautuvat pareihin, kertovat toisilleen hetkestä, jolloin ovat kokeneet ilmastonmuutoksen kehossaan, ja kirjoittavat sitten lyhyen fiktiivisen tekstin parinsa muistosta.

Työpajan loppupuolella siirrytään kohti valoa, etsitään toivon lähteitä ja visioidaan omia vaikutus mahdollisuuksia. Tämän artikkelin esimerkkitekstit ovat tulosta Esivanhempien viesti
-harjoituksesta, jossa osallistujat etsivät yhdessä yhteyttä tuleviin sukupolviin: he päättävät laittaa alulle kestävämmän kulttuurin ja aloittavat sen kirjoittamalla yhteisiä kirjeitä tulevaisuuteen, lause kerrallaan. “Tämä on eräänlaista tulevan toiminnan visiointia. Olemme myös miettineet konkreettisia vastauksia Joanna Macyn esittämään kysymykseen: Mitä tekisit suojellaksesi elämää tällä planeetalla, jos tietäisit, ettet voi epäonnistua?”

Kirjoittaminen tuo toivoa

Viesti tuleville sukupolville

Säilytä viisaus, suhde maahan.
Kulje luonnossa, ole paljon ulkona.
Säilytä yhteys toisiin valo-olentoihin. Salli viisauden virrata
sydämestä sydämeen.
Ymmärrä, ettet voi olla onnellinen, jos olemassaolosi kostautuu muille –
katso kokonaisuutta, olet sen osa.
Olen pahoillani, että me emme
osanneet luopua ajoissa ja jouduitte maksamaan
niin suuren hinnan.
Suuntaa tulevaisuuteen, mutta älä unohda
menneisyyttä. Ottakaa oppia tekemistämme virheistä. Kaikki virheet
on kirjattu ylös. Paljon on korjattu, kaikkea ei voitu korjata.
Te näette meidät jokaisessa repeämässä ja haavassa.

Palaute työpajoista on ollut myönteistä ja innostunutta. Monille kirjoittaminen on antanut toivoa ja tuonut inspiraatiota, auttanut tiedostamaan omia tunteita. Lainiselle itselleen tärkein oivallus on ollut kehollisuuden merkitys. “Lähdin aika tietopohjaisesti liikkeelle, mutta olen lisännyt kehollisuuden osuutta jatkuvasti. Viimeisimmässä työpajassa teimme tunnesanojen määritelmistä ryhmässä eläviä patsaita ja liikuimme sulavan jään äänien mukaan. Ihminen on niin kokonaisvaltainen olento, että tunteita on tärkeää käsitellä monenlaisilla menetelmillä.”

Kiinnostavaa on ollut Lainisen mukaan myös havaita, miten eri tavoin ihmiset ilmastonmuutoksen kokevat. Valtaosaa se jollakin lailla ahdistaa, mutta joitakuita taas ahdistaa se, ettei ilmastonmuutos synnytäkään ahdistusta. “Kaikenlaiset tunteet on tärkeä hyväksyä. Ryhmäkeskusteluissa korostan aina, ettei tavoitteena ole käännyttää ketään. Jokaisella on lupa tutkiskella omia tunteitaan ja suhtautumistaan ilman arvostelua tai tuomitsemista.”

Työpajat jatkuvat tänäkin vuonna. Samalla Laininen alkaa työstää verkko-opetusmateriaalia. “Meillä on monialainen työryhmä, jossa eri alojen taiteilijat ja taidekasvattajat yhdessä opettajien kanssa ideoivat työvälineitä ympäristötunteiden käsittelyyn kouluissa ja kestävän tulevaisuuden visiointiin yhdessä nuorten kanssa.”

Laininen pitää tärkeänä, ettei työ jää vain tunteista puhumiseen vaan että siinä päästäisiin myös toiminnan tasolle. “Haluaisin enemmän julkista keskustelua siitä, millaisia sosiaalisia ja tunnetaitoja me kaikki tarvitsemme ympäristökriisin aikakaudella.”

 

Kursivoidut kohdat ovat lainauksia Turussa 2019 pidetyn Ilmastonmuutos minussa -työpajan osallistujien yhdessä kirjoittamista teksteistä.

Annamari Typpö on espoolainen toimittaja ja kääntäjä sekä sanataide- ja kirjallisuusterapiaohjaaja.

Lähteet

Autere, Sanna (2019) Kestävät elämäntavat auttavat ilmastoahdistukseen. Sitra 22.8.2019.
Pihkala, Panu (2017) Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Helsinki: Kirjapaja.
Pekkarinen, Elina & Myllyniemi, Sami (toim.) (2019) Vaikutusvaltaa Euroopan laidalla. Nuorisobarometri 2018. Valtion nuorisoneuvosto & Nuorisotutkimusseura.
Pihkala, Panu (2019) Ilmastoahdistus ja sen kanssa eläminen. Helsinki: MIELI Suomen Mielenterveys ry.
Tolvanen, Pauliina (2018) Ahdistaako ilmastonmuutos? Hyvä, sillä tutkijan mukaan tunteet voivat pelastaa meidät. Yle 22.9.2018.

Kirjallisuusvinkkejä

Tietokirjallisuutta

Macy, Joanna & Johnstone, Chris (2012) Active hope. How to face the mess we’re in without going crazy. Novato: New World Press.
Pihkala, Panu (2017) Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Helsinki: Kirjapaja.
Pihkala, Panu (2019) Mieli maassa? Ympäristötunteet. Helsinki: Kirjapaja.

Kaunokirjallisuutta

Haasjoki, Pauliina (2016) Planeetta. Helsinki: Otava.
Le Guin, Ursula K. (1985) Always coming home. New York: Harper & Row.
Puikkonen, Emma (2019) Lupaus. Helsinki: WSOY.
Tavi, Henriikka (2013) Joulukuu. Helsinki: Poesia.

Linkkivinkkejä

Rakkaudesta – sanasto tuleville vuosikymmenille:

Aaltola, Elisa & Gustafsson, Laura & Haasjoki, Pauliina & Pihkala, Panu & Rakkaudesta-työryhmä & Viikilä, Jukka & Riikonen, Matias & Nikkanen, Hanna (2018) Rakkaudesta – sanasto tuleville vuosikymmenille.

Toivoa ja toimintaa -hankkeen materiaalit kestävän kehityksen ja ympäristötunteiden käsittelyyn kouluissa: Sipari, Pinja & Kemppainen, Eeva & Pihkala, Panu (2019) Toivoa & toimintaa. Biologian ja maantieteen opettajien liitto BMOL ry.

Henna Lainisen Sulamisvesissä-radioessee:
Laininen, Henna & Nieminen, Eero (2018) Sulamisvesissä. Radiogalleria, YLE.

Sakari Oramo takes responsibility for music – now as a professor

Sakari Oramo takes responsibility for music – now as a professor 1200 800 Kulttilehdet

Sakari Oramo is one of Finland’s international star conductors and is known for his extended engagements with orchestras and for his sense of responsibility. During the Year of the Coronavirus, his duties with his orchestras in London and Stockholm were suspended almost completely, but his new job as Professor of Orchestral Training and Orchestra Conducting with the world-famous conducting class of the Sibelius Academy has kept him busy. Here, he is responsible not only for Finland’s reputation in orchestra conducting but also for our standard of orchestral playing, which has recently become a cause for concern.

I reach Sakari Oramo via a video link at his villa in Kokkola, but he has not fully retreated from musical metropolises to remote work. Only the day before, he conducted a corona-typical gig with the Ostrobothnian Chamber Orchestra. “I don’t even remember which guest conductor it was who couldn’t make it this time, but I happened to be available and was happy to pitch in, as I know the orchestra well.”

The concert was streamed, and 20 people were allowed in the audience. Oramo notes that these tickets were snapped up immediately. “Fortunately, people are still hungry for music!”

Oramo admits to having been distressed in early 2020 when concerts were cancelled first by the Royal Stockholm Philharmonic and then by the BBC Symphony Orchestra, and suddenly there was no more commuting around the world. “The continuing uncertainty was nerve-wracking. But now I’ve adapted, and last-minute changes no longer change the way I work or drive up my stress levels,” says Oramo.

Demanding and motivating professorship

Oramo’s work did change in January 2020, however, as he took up the chair of Orchestral Training and Orchestral Conducting at the Sibelius Academy of Uniarts Helsinki, and now he is responsible for the most famous music class in the country. The professorship demands his constant attention, particularly in late spring with preparations for the next academic year and the running of entrance examinations. The coronavirus pandemic has made the work very different from what Oramo was expecting, but he has never had any doubt about his policy or his motivation:
“The orchestral conducting training has been going well. The young people graduating from that class are immediately able to launch an international career or to find work in Finland,” Oramo says with satisfaction. “It was clear from the first that I wanted to raise our sights even further.”

By this, Oramo meant reducing the size of the conducting class even further, so that he would be able to give individual feedback. This will allow strengths in the students’ personalities to flourish while helping them improve on their weaknesses. The principal legacy of Jorma Panula, the legendary founder of the conducting class, is that each student gets plenty of podium time with a dedicated rehearsal orchestra, and Oramo notes that the importance of this has only increased.

“But the musicians in that orchestra have to be paid, and now that we are facing budget cuts, I’ve sought to engage in collaboration with professional orchestras,” says Oramo. After having worked on technique, interaction skills and score reading in a classroom setting, students can be ready to test their competence in front of a professional orchestra.

In January 2021, the conducting students prepared a concert of their own for the concert series of the Ostrobothnian Chamber Orchestra, and there have been brief periods working with the Helsinki Philharmonic and the Finnish Radio Symphony Orchestra. Oramo says that the concept has proved useful: “The rehearsal orchestra will play exactly like you conduct them, but a professional orchestra is a machine with a settled routine of its own. Then a student can be like, why won’t they play what I’m showing them?”
This is where Oramo can provide support.

“Students have to discover in themselves what they want to achieve, but a teacher can help them understand how to get there.”

Sakari Oramo conducting Sibelius-Academy students at the final concert of Sibafest in 2020.
Photo: Sibelius Academy of the University of the Arts Helsinki/Maija Astikainen

Individual and group tuition suitably balanced

On the other hand, Oramo has also increased the time used for individual tuition in the orchestra conducting class. “When I ask a student to conduct a couple of measures with no instrument players present, we can address fine details in their technique. There’s no time for that sort of thing in working with an orchestra when the music just flows.”

It is easier to address weaknesses when peer pressure is absent, although Oramo also stresses that the conducting students can learn a lot from each other, as long as the teacher keeps the interaction constructive. “I want a student to gain self-confidence in my class, not lose it.”
Oramo has never had any pedagogical studies in the course of his career, but he has developed his abilities in previous minor teaching tasks, through closely observing the competence and behaviour of students. And when he describes the rewards of a pedagogical presence, I can feel the warmth of his smile radiating across the video connection:
“I’ve conducted Schumann’s First Symphony a lot, but when I see how students discover the music afresh and also come up against its challenges, it’s like reliving the early days of my career,” says Oramo. “I don’t see teaching as a means for maintaining a fresh approach for myself, but that’s what happens.”

More ambition and working life skills for orchestral training

Sometimes conductors fly straight out into the world from the orchestra conducting class, but orchestras in Finland have become concerned that instrumentalists graduating from the Sibelius Academy are not doing so well in orchestra auditions compared to foreign candidates. Oramo’s professorship includes orchestral playing, so he is obliged to take responsibility for this too.

“It’s getting worse,” says Oramo. “Finnish students often don’t even do well in the Sibelius Academy entrance examinations, meaning that they don’t get the chance to be trained here.”
Oramo identifies causes and potential solutions for this at the basic level of music education: “We’ve ended up in a situation where there’s just not enough ambition for musical competence. I’m not harking back to the pedagogical style of olden times, because the results attained then were due to the efforts of enthusiastic individual teachers just like today. But do we even allow teachers to be ambitious today? Or is the system just geared towards doing the bare minimum to pass examinations, instead of propelling students toward a professional level of competence?”

Challenges at the basic level of education can only be addressed by Oramo through authoritative opinions, but at the Sibelius Academy he can influence competence in orchestral playing in practice. Here, too, his approach is clear: “Orchestral training has been running steadily and has developed into a sort of calling card for the Sibelius Academy,” Oramo explains. “And when the university administration invites our symphony orchestra to perform at all sorts of events, the pedagogical function tends to get sidelined.”

“It was a rude awakening to discover that the coronavirus pandemic has plunged the arts into dire straits, as decision-makers seem incapable of understanding how important this industry is in terms of both financial impact and employment.”
Sakari Oramo

Oramo intends to streamline the training for orchestral musicians by creating a pathway for orchestral competence at the Sibelius Academy that is clearly mapped out from the start and pedagogically efficient. The aim is to focus not just on repertoire but also on working life skills. Finnish orchestras have expressed the wish that this kind of tacit knowledge should be verbalised for students before they even go out to apply for jobs in orchestras.

“Beginning with simple things like how people are seated in an orchestra and how you should interact with your section and your principals.”
Launching a streamlining project at Finland’s only university-level music school, sounds like a tall order, because the Sibelius Academy often comes across as chaotic and bureaucratic, but Oramo has no illusions about everything running as smoothly as when he is appearing as a guest conductor.

“Because I want to take responsibility, to plan things and to improve things, it’s inevitable that I’ll have to do the administrative stuff as well.”

BBC Symphony Orchestra and Sakari Oramo performing ‘Flounce’ by Lotta Wennäkoski at BBC Proms in 2017.

Long and important engagements with orchestras

From this summer, Oramo will have more time to devote to being a professor, as his tenure as Chief Conductor of the Royal Stockholm Philharmonic comes to an end after 13 years. Long engagements with orchestras are typical for Oramo, but he also knows when it is time to go. The grand Sibelius cycle planned for the end of the spring season in Stockholm felt like the right occasion to bow out.

“I almost left Stockholm when I started in London, but then I realised that the Stockholm orchestra was much too important for me. I’ve found a sense of harmony and community there that’s rare in the music world these days,” says Oramo. “But now that I’m starting a new and very time-consuming job, it was time to say goodbye.”
He is not about to take up a position with another orchestra, but he will resume his duties as Chief Conductor of the BBC Symphony Orchestra once it gets going again after the pandemic.
“So there’s a Proms concert there on 11 September, for instance, and I’ll have to plan around that date, but everything is possible, since we have no idea yet what the audience rules will be like.”

A generation of decision-makers with no contact with classical music
Both actions and words indicate that Oramo is dedicated to long-term work in the service of classical music, and the pandemic has only served to crystallise his motivation.
“I grew up in a musical bubble, and when I was a student in the 1970s, I believed that the importance of classical music would become steadily more indisputable,” Oramo recalls. “But it was a rude awakening to discover that the coronavirus pandemic has plunged the arts into dire straits, as decision-makers seem incapable of understanding how important this industry is in terms of both financial impact and employment.”
Oramo surmises that the reason for this is that the present generation of decision-makers has grown up without any direct contact with classical music and that its appreciation has therefore eroded, gradually and imperceptibly.
Musing on this, Oramo arrives at the same solution as for the improvement of teaching for conductors and orchestra musicians: ambition.
“Society today is more advanced in many ways than in the 1970s, but the desire to always do things better that existed back then has disappeared, as many people are now just struggling to survive from one day to the next,” Oramo proposes. “The Finnish dream, as compared to the American dream, is that it is genuinely possible to reach the top from humble beginnings, for instance in classical music. The flip side of this is that everything degrades into mediocrity if we lack the ambition, the drive to do better.”

Sakari Oramo
Photo: Benjamin Ealovega

Text by Kare Eskola, FMQ
Translation: Jaakko Mäntyjärvi

Maahanmuuttajien vaaleihin osallistuminen Suomessa

Maahanmuuttajien vaaleihin osallistuminen Suomessa 640 427 Kulttilehdet

Suomessa asui noin 230 000 ulkomaan kansalaista vuonna 2015. Luku on lähes yhdeksänkertainen vuoteen 1990 verrattuna.[i] Lisäksi vuosina 1990–2015 Suomen kansalaisuus on myönnetty 103 214 henkilölle.[ii] Ylivoimaisesti suurin ryhmä ulkomaan kansalaisia Suomessa vuoden 2015 lopussa olivat Viron kansalaiset (50 367). Suomessa asuvista ulkomaan kansalaisista heitä on enemmän kuin joka viides (21,9 %). Toiseksi eniten Suomessa asui Venäjän kansalaisia (30 813) ja kolmanneksi eniten Ruotsin kansalaisia (8 174).[iii]

Taulukko 1: Suurimmat kansalaisuusryhmät Suomessa 2015.[iv]

1. Viro 50 367
2. Venäjä 30 813
3. Ruotsi 8 174
4. Kiina 8 042
5. Somalia 7 261
6. Thaimaa 7 229
7. Irak 7 073
8. Intia 4 992
9. Turkki 4 595
10. Vietnam 4 552
11. Britannia 4 427
12. Saksa 4 112
13. Puola 3 959
14. Afganistan 3 741
15. Entinen Serbia ja Montenegro 3 535
16. Ukraina 3 392
17. Yhdysvallat (USA) 2 946
18. Iran 2 913
19. Filippiinit 2 688
20. Nepal 2 638

Ulkomaan kansalaisten osuus oli vuoden 2015 lopussa 4,2 prosenttia Suomen koko väestöstä.[1] Vaikka ulkomaalaisten määrä on kasvanut vauhdilla, on maahanmuuttajien osuus maan väestöstä kuitenkin vielä eurooppalaisesti alhainen.[2]

Ulkomaalaisista äänioikeus Suomen kuntavaaleissa on Euroopan unionin jäsenvaltioiden sekä Islannin ja Norjan kansalaisilla, sekä muiden maiden kansalaisilla, kun he ovat asuneet Suomessa vakinaisesti yli kaksi vuotta.[3][4]

Kotouttamisen tavoitteena on edistää maahanmuuttajien osallisuutta yhteiskunnassa. Tämä tarkoittaa osallisuutta kaikilla elämänalueilla – niin poliittisessa, yhteiskunnallisessa, taloudellisessa, sosiaalisessa kuin kulttuurielämässä. Keskusteluissa kotoutumisesta yhteiskunnallinen ja poliittinen osallisuus ovat kuitenkin jääneet vähemmälle huomiolle.[5] Yhteiskunnan eheyden kannalta on tärkeää, että kaikki Suomessa asuvat kokevat voivansa vaikuttaa omiin elinoloihinsa ja osallistua yhteisistä asioista päättämiseen.[6] Äänestysaktiivisuus onkin keskeinen kotoutumisen ja osallisuuden mittari.[7]

Maahanmuuttajat äänestäjinä

Maahanmuuttajien äänestysaktiivisuus on pysynyt Suomessa alhaisena siitä asti, kun ulkomaan kansalaiset saivat äänestysoikeuden kunnallisvaaleissa vuonna 1992. Myös muihin Pohjoismaihin verrattuna Suomessa asuvien maahanmuuttajien äänestysprosentti on alhainen.[8]

Vuoden 2012 kunnallisvaaleissa Suomessa oli 137 000 äänioikeutettua ulkomaan kansalaista (noin 3 % kaikista äänioikeutetuista). Heistä lähes puolet (44 %) oli EU-maiden kansalaisia.[9] Ainoastaan 19,6 prosenttia käytti äänioikeuttaan.[10] Äänestysprosentti koko maassa (58,2 %[11]) oli kolminkertainen ulkomaan kansalaisten äänestysaktiivisuuteen verrattuna.

Äänioikeuttaan käyttäneistä Somalian kansalaiset erottuivat muita korkeimmalla äänestysprosentilla (39 %). Toisena olivat Ruotsin kansalaiset (36 %).[12]

Eri tilastoja vertaillessa tulee olla tarkkana, sillä maahanmuuttajat saattavat olla luokiteltu kielen, syntymämaan tai vanhempien syntymämaan mukaan. Siten tuloksetkin vaihtelevat määritelmästä riippuen.

Kansalaisuuden saaminen nostaa äänestystodennäköisyyden kaksinkertaiseksi. Kansalaisuuden saaneista noin 39 prosenttia käytti äänestysoikeuttaan. Myös silloin, kun kansalaisuuden saaneet lasketaan mukaan, Ruotsissa ja Somaliassa syntyneet ovat maahan muuttaneista ahkerimpia äänestäjiä. Tällöin luvut olivat 45 prosenttia Ruotsissa syntyneistä ja 40 prosenttia Somaliassa syntyneistä.[13]

Suurimmat ryhmät, Venäjältä ja Virosta tulleet, erottuvat puolestaan muita alhaisemmalla äänestysaktiivisuudella. Viron kansalaisista 12 prosenttia ja Venäjän kansalaisista 16 prosenttia käytti äänioikeuttaan. Suomen kansalaisuuden saaneet mukaan laskettuna luvut olivat hieman korkeammat: Virossa syntyneistä äänioikeutetuista 14 prosenttia ja Venäjällä syntyneistä 19 prosenttia äänesti vuoden 2012 kuntavaaleissa.[14]

Suomeen tulevat maahanmuuttajat ovat taustaltaan hyvin erilaisia, ja he tulevat maahan hyvin erilaisista syistä. Mahdollisia syitä heidän alhaiselle osallistumiselleen vaaleissa on useita. Kaikki eivät ole tietoisia äänioikeudestaan. Suomalainen poliittinen järjestelmä on myös voinut jäädä heille vieraaksi. Joillekin kieli tuottaa ongelmia. Lisäksi puolueet eivät välttämättä ole osanneet tuoda esiin maahanmuuttajia kiinnostavia aiheita ja aktivoida heitä osallistumaan.[15]

Tutkimusten mukaan maassaolon kesto[16], suomalainen puoliso, alaikäisten lasten määrä, aikaisempi äänestyskokemus ja lähtömaan demokraattisuus vaikuttavat äänestysaktiivisuuteen. Kun äänioikeutettu tulee demokraattisesta maasta, hän äänestää uudessa kotimaassaan todennäköisemmin kuin ei-demokraattisesta maasta tullut.[17]

Myös kansalaisuuden saamisesta kulunut aika lisää maahanmuuttajien äänestysaktiivisuutta. Kansalaisuuden saaminen ei kuitenkaan kasvata maahan muuttaneiden äänestysaktiivisuutta yhtä korkealle tasolle kuin se on niillä, jotka ovat syntyneet Suomen kansalaisiksi.[18]

Koulutuksen ja iän vaikutukset äänestysaktiivisuuteen eivät ole maahanmuuttajilla yhtä suuret kuin syntyperäisillä äänioikeutetuilla.[19] Sen sijaan sosioekonominen asema, joka on maahanmuuttajilla keskimäärin alhaisempi kuin syntyperäisillä, vaikuttaa vahvasti äänestyskäyttäytymiseen.[20]

Maahanmuuttajien keskimääräinen työllisyysaste ja käytettävissä olevat tulot ovat selvästi alemmat kuin Suomessa syntyneiden. Ulkomaiden kansalaisten työttömyysprosentti on noin kaksinkertainen Suomessa syntyneisiin verrattuna.[21] He työskentelevät suomalaistaustaisia harvemmin asiantuntijatehtävissä ja ovat ”yliedustettuina palvelu- ja myyntityössä samoin kuin muissa työntekijäammateissa.”[22] Maahanmuuttajat ovat myös suomalaistaustaisia useammin määräaikaisissa työsuhteissa sekä vuokratyössä. Käytännössä maahanmuuttajien käytettävissä olevat keskitulot ovat noin kaksi kolmasosaa kantaväestön keskimääräisistä tuloista. 38 prosenttia maahanmuuttajista eli köyhyysrajan alapuolella vuonna 2011, kun taas syntyperäisten kohdalla tämä luku oli 14 prosenttia.[23]

Ehdokkaat ja valituksi tulleet

Puolueet ovat pyrkineet lähestymään maahanmuuttajia muun muassa monipuolistamalla ehdokastarjontaansa. Tietoa on pyritty jakamaan myös muilla kuin kotimaisilla kielillä. Lisäksi puolueilla saattaa olla erillisiä maahanmuuttajille tarkoitettuja valtakunnallisia yhdistyksiä ja paikallisosastoja.[24] Maahanmuuttajia on myös pyritty nostamaan puolueiden yleiseen toimintaan, jolloin ei synny erottelua ”meidän ja muiden välillä.”[25]

Vuoden 2012 kunnallisvaaleissa oli 680 ehdokasta, joiden äidinkieli oli muu kuin suomi, ruotsi tai saame. He edustivat 1,8 prosenttia kaikista ehdokkaista. Vieraskieliset olivat näissä vaaleissa siten prosentuaalisesti aliedustettuina. Eniten vieraskielisiä ehdokkaita oli Uudellamaalla, jossa 5,5 prosenttia oli vieraskielisiä. Vuoden 2012 kunnallisvaaleissa valituksi tuli 43 vieraskielistä ehdokasta (0,4 % valituista).[26]

Vain kansalaisuuden saaneilla on äänioikeus eduskuntavaaleissa. Eduskuntavaaleissa 2011 vieraskielisiä oli 1,3 prosenttia äänioikeutetuista.[27] Vieraskielisiä ehdokkaita oli 52. Heistä yksikään ei tullut valituksi. SDP:n Nasima Razmyar tosin nousi tuolloin ensimmäiselle varasijalle. Eniten vieraskielisiä ehdokkaita oli määrällisesti vihreillä (10), mutta prosentuaalisesti eniten Suomen ruotsalaisella kansanpuolueella (8,4 %). Ehdokkaista suurimmat kieliryhmät olivat venäjää (9) ja somalia puhuvat (8).[28]

Vieraskielisten ehdokkaiden osuus nousi 2,2 prosenttiin vuoden 2015 eduskuntavaaleissa. Suhteellisesti eniten vieraskielisiä ehdokkaita oli jälleen RKP:llä (4,8 %), ja toiseksi eniten SDP:llä (3,2 %). Vähiten vieraskielisiä ehdokkaita oli Kokoomuksella ja Perussuomalaisilla (0,9 % kummallakin). Vieraskielisistä ehdokkaista yli puolet oli ehdokkaana Helsingin tai Uudenmaan vaalipiirissä.[29]

Vuoden 2015 vaaleissa eduskuntaan tuli valituksi SDP:n Afganistanissa syntynyt Nasima Razmyar sekä Vihreiden Turkissa syntynyt Ozan Yanar.[30] Vieraskielisten osuus valituista (1 %) oli kuitenkin pienempi kuin heidän osuutensa äänioikeutetuista (1,7 %).[31] Luvut voivat olla maahanmuuttajaväestön osuutta alhaisemmat useastakin syystä. Ensiksi maahanmuuttajataustaisten äänestysaktiivisuus on alhainen. Toiseksi ehdokasvalinnat eivät ole helposti pääteltävissä. Maahanmuuttajat eivät välttämättä valitse maahanmuuttotaustaista ehdokasta, ja myös Suomessa syntyneet voivat yhtä hyvin antaa äänensä maahanmuuttotaustaiselle ehdokkaalle.

Katse tulevaan

Äänestysaktiivisuus puhuu vahvasti kotoutumisen ja yhteisöön kuulumisen puolesta. Äänestämättömyys kertoo todennäköisesti tiedon puutteesta tai ulkopuolisuuden kokemuksesta yhteiskunnassa.

Ulkomaan kansalaisia oli Suomessa vuoden 2015 loppuun mennessä noin 35 000 enemmän kuin vuoden 2012 lopussa[32]. Vuosina 2013–2015 kansalaisuuden saaneita oli Suomessa noin 25 000.[33] Maahanmuuttajaäänioikeutettujen määrä tulee siten olemaan kevään 2017 kuntavaaleissa huomattavasti edellisiä vaaleja suurempi. Luvut eivät ole vielä kovin suuria, mutta maahanmuuttajien määrän todennäköisesti kasvaessa tulee maahanmuuttajat pyrkiä integroimaan hyvissä ajoin osaksi Suomen poliittista järjestelmää.

Maahanmuuttajien sosioekonominen asema on yksi tekijä johon tulisi kiinnittää huomiota, kun mietitään keinoja maahanmuuttajien osallisuuden parantamiseksi pitkällä tähtäimellä. ”Erilaisilla koulutuksen ja työelämään liittyvillä toimilla voi olla tärkeä vaikutus osallistumiselle.”[34]

Myös tiedotukseen suomalaisesta järjestelmästä, vaaleista ja äänestämisestä tulisi panostaa entistä enemmän. Tiedotusta suunniteltaessa on otettava huomioon, että esimerkiksi kotoutumiskoulutuksen kautta tavoitetaan vain työttömät maahanmuuttajat. Siten esimerkiksi työn perässä muuttaneet eivät välttämättä edes saa tietoa äänioikeudestaan. Tällä hetkellä ilmoitus äänioikeudesta laaditaan vain suomeksi tai ruotsiksi.[35] On hyödytöntä toimittaa äänioikeutetulle ilmoitus äänioikeudesta kielellä, jota hän ei ymmärrä.

Myös poliittisten puolueiden kannattaa pyrkiä tavoittamaan maahanmuuttajat entistä paremmin. Niiden kannattaa myös tarjota maahanmuuttajille tietoa puolueiden välisistä eroista. Pelkkä maahanmuuttotaustaisten ehdokkaiden asettaminen ei ole puolueilta riittävä keino maahanmuuttajaäänestäjien aktivoimiseksi. Erityisesti työväenliikkeen kannattaisi panostaa maahanmuuttajien aktivoimiseen uurnille sillä ”nykytiedon valossa Euroopan maahanmuuttotaustaiset ihmiset tukevat useammin vasemmistopuolueita.”[36]

Kirjoittaja Merja Jutila Roon, PhD

Julkaistu alun perin Työväentutkimus Vuosikirjassa 2016

Viitteet

[1] Suomen kansalaisuuden saaneet edellisen kansalaisuuden mukaan 1990-2015. Tilastokeskus 2016.

[2] File:Immigrants, 2014 (per 1 000 inhabitants). Eurostat 2016. http://ec.europa.eu/eurostat/statistics-explained/index.php/File:Immigrants,_2014_(per_1_000_inhabitants)_YB16.png. Haettu 26.7.2016.
[3] Kun kyseinen kunta on ollut heidän kotikuntansa 51 päivää ennen vaalipäivää ja heillä on ol­lut ko­ti­kun­ta Suo­mes­sa yh­tä­jak­soi­ses­ti kah­den vuo­den ajan las­ket­tu­na 51. päi­väs­tä en­nen vaa­li­päi­vää.

[4] Äänioikeus. Vaalit.fi 2016. http://www.vaalit.fi/fi/index/aanestajalle/aanioikeus.html. Haettu 26.7.2016.

[5] Pirkkalainen, Päivi; Wass, Hanna; Weide, Marjukka 2016: Suomen somalit osallistuvina kansalaisina. Yhteiskuntapolitiikka, 81 (1), 72.

[6] Suurpää, Johanna 2015: Johdanto. Teoksessa Wass, Hanna; Weide, Marjukka: Äänestäminen osana poliittista kansalaisuutta, Maahanmuuttotaustaisten äänioikeutettujen osallistuminen vuoden 2012 kunnallisvaaleissa. Selvityksiä ja ohjeita 26. Helsinki, Oikeusministeriö, 10.

[7] Kariuki, Peter 2015: Äänestysaktiivisuus kertoo kotoutumisesta. Helsingin Sanomat, Vieraskynä 9.9.2012. http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1347072771920. Haettu 2.1.2015.

[8] Maahanmuuttajien äänestysinnolle potkua. Yle 31.7.2012. http://yle.fi/uutiset/maahanmuuttajien_aanestysinnolle_potkua/6237328. Haettu 26.7.2016 ja Kariuki 2015.

[9] Wass, Hanna; Weide, Marjukka 2015: Äänestäminen osana poliittista kansalaisuutta, Maahanmuuttotaustaisten äänioikeutettujen osallistuminen vuoden 2012 kunnallisvaaleissa. Selvityksiä ja ohjeita 26. Helsinki, Oikeusministeriö, 13.

[10] Borg, Sami (toim.): Demokratiaindikaattorit 2013, Oikeusministeriö, Selvityksiä ja ohjeita 52, 2013, 79.
[11] Ennakkotieto: Kokoomus säilytti asemansa suurimpana puolueena, Perussuomalaiset lisäsivät kannatustaan eniten kunnallisvaaleissa 2012. Tilastokeskus 2012. http://tilastokeskus.fi/til/kvaa/2012/kvaa_2012_2012-10-29_tie_001_fi.html. Haettu 25.7.2016.
[12] Wass & Weide 2015, 39.

[13] Mt., 40.

[14] Mt., 39-41.

[15] Weide, Marjukka; Saukkonen, Pasi 2013: Maahanmuuttajien poliittinen osallistuminen. Teoksessa Martikainen, Tuomas; Saukkonen, Pasi; Säävälä, Minna (toim.) Muuttajat: kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. Helsinki, Gaudeamus, 272.

[16] Mt., 267.

[17] Wass, Hanna; Blais, André; Weide, Marjukka; Morin-Chassé, Alexandre 2014: Engaging immigrants? Examining the correlates of electoral participation among voters born outside the country. Paper prepared for presentation at the MPSA conference, April 3–5, 2014, Chicago, 1–12.

[18] Mt., 11.

[19] Mt.

[20] Wass & Weide 2015, 56.

[21] Eronen, Antti; Härmälä, Valtteri; Jauhiainen, Signe; Karikallio, Hanne; Karinen, Risto; Kosunen, Antti; Laamanen, Jani-Petri; Lahtinen; Markus 2014: Maahanmuuttajien työllistyminen, Taustatekijät, työnhaku ja työvoimapalvelut.

Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 6/2014, Työ ja yrittäjyys. Helsinki, Työ- ja elinkeinoministeriö, 16.

[22] Sutela, Hanna 2015: Ulkomaalaistaustaiset työelämässä. Tilastokeskus 2015. https://tilastokeskus.fi/tup/maahanmuutto/art_2015-12-17_003.html. Haettu 22.7.2016.

[23] VATT-työryhmä 2014: Maahanmuuttajien integroituminen Suomeen. VATT Analyysi. Helsinki, Valtion taloudellinen tutkimuslaitos, 16–18.

[24] Ahokas, Laura; Weide, Marjukka; Wilhelmsson, Niklas 2011: Maahanmuuttajien yhteiskunnallispoliittisen osallistumisen tukeminen alue- ja paikallishallinnossa sekä poliittisissa puolueissa. Selvityksiä ja ohjeita 9/2011. Oikeusministeriö, 50-56.

[25] Weide & Saukkonen 2013, 278.

[26] Mt., 275.

[27] Ehdokkaiden tausta-analyysi eduskuntavaaleissa 2011. Tilastokeskus 2011. http://www.stat.fi/til/evaa/2011/evaa_2011_2011-04-18_kat_001_fi.html. Haettu 29.7.2016.

[28] Mt., 276-277.
[29] Ehdokkaiden tausta-analyysi eduskuntavaaleissa 2015. Tilastokeskus 2015.
http://www.stat.fi/til/evaa/2015/01/evaa_2015_01_2015-04-10_kat_001_fi.html. Haettu 13.7.2016.

[30] Nasima Razmyar ja Ozan Yanar nousevat eduskuntaan: ”Epätodellinen olo.” Helsingin Sanomat 19.4.2015. http://www.hs.fi/politiikka/a1429415433149, Haettu 14.7.2016.
[31] Ehdokkaiden ja valittujen tausta-analyysi eduskuntavaaleissa 2015. Tilastokeskus 2015. http://www.stat.fi/til/evaa/2015/evaa_2015_2015-04-30_kat_001_fi.html. Haettu 13.7.2016.
[32] Maahanmuuton vuosikatsaus 2012. Sisäministeriö 2013. http://www.intermin.fi/download/43828_Maahanmuuton_tilastokatsaus2012_web.pdf?c7ec18075367d388, Haettu 28.7.2016.

[33] Suomen kansalaisuuden saaneet edellisen kansalaisuuden mukaan 1990–2015, Kansalaisuuden saaneet yhteensä. Tilastokeskus 2016. http://vertinet2.stat.fi/VERTI/graph/graphserver.htm?ifile=quicktables/Maahanmuuttajat/kansal_saaneet_1&lang=3&rind=1&x=800&y=600. Haettu 13.7.2016.

[34] Wass & Weide 2015, 58.

[35] Tieto vahvistettu sähköpostilla Oikeusministeriön Demokratia-, kieli- ja perusoikeusasioiden yksiköstä 1.4.2016.

[36] Weide & Saukkonen 2013, 267.

[i] Väestö kansalaisuuden mukaan 1990–2015, Ulkomaan kansalaiset yhteensä. Tilastokeskus 2016. http://vertinet2.stat.fi/verti/graph/Graphserver.htm?&ifile=quicktables/Maahanmuuttajat/kansa_1&lang=3&rind=3&gskey=2&x=586. Haettu 12.7.2016.

[ii] Suomen kansalaisuuden saaneet edellisen kansalaisuuden mukaan 1990-2015. Tilastokeskus 2016. http://vertinet2.stat.fi/VERTI/graph/graphserver.htm?ifile=quicktables/Maahanmuuttajat/kansal_saaneet_1&lang=3&rind=1&x=800&y=600. Haettu 12.7.2016.

[iii] Ulkomaan kansalaiset. Tilastokeskus 2016. https://www.stat.fi/tup/maahanmuutto/index.html/maahanmuuttajat-vaestossa/ulkomaan-kansalaiset. Haettu 12.7.2016.

[iv] Suurimmat kansalaisuusryhmät. Tilastokeskus 2016. http://vertinet2.stat.fi/verti/graph/Graphserver.htm?ifile=quicktables/Maahanmuuttajat/kansa_2&lang=3&x=586&gskey=2. Haettu 29.7.2016.

Rasismi on rakenteellinen ongelma, mutta Suomessa se nähdään usein vain yksittäisten ”pahisten” syntinä

Rasismi on rakenteellinen ongelma, mutta Suomessa se nähdään usein vain yksittäisten ”pahisten” syntinä 1920 1280 Kulttilehdet

Helsingin opetushenkilökunta saa nyt koulutusta antirasistisesta työotteesta

Helsingissä on järjestetty viime syksystä alkaen koulutuksia, joissa opetushenkilökunta opettelee tunnistamaan rakenteellista rasismia ja puuttumaan siihen. Aihe on vaikea ja aiheuttaa monille häpeän tunteita, mutta negatiivisistakin tunteista voi oppia, neuvoo Rauhankasvatusinstituutin kouluttaja Akunna Onwen.

Normikriittisyys, valkoinen herkkähipiäisyys, rakenteellinen rasismi – muun muassa näitä käsitteitä Helsingin kaupungin opetushenkilökunta on opiskellut viime syksystä lähtien.
Kaupungin kasvatuksen ja koulutuksen toimialan tarkoituksena on kouluttaa henkilöstöstään noin puolet, yhteensä 5 000 henkeä, antirasismia käsittelevissä työpajoissa. Tavoitteena on, että koulutuksen seurauksena oppilaiden kokemukset rasismista vähenisivät.

”Yhteiskunnan peruspilarit ovat koulussa, joten on tosi tärkeää, miten pienet kuntalaiset tulevat kohdatuiksi siellä. Rasismiin puuttuminen lähtee rasismin tunnistamisesta, ja jos opettaja ei osaa tunnista syrjintää, siihen on vaikea puuttua. Haemme isompaa toimintakulttuurin muutosta”, kertoo projektipäällikkö Elina Tuusa Helsingin kaupungilta.

Työpajat alkoivat viime syksynä, jolloin järjestettiin yhteensä 33 etäkoulutusta. Kuluvan kevään aikana koulutuksia pidetään 60 ja ensi syksynä vielä 41.

Jokainen opettaja osallistuu kertaalleen kahden tunnin mittaiseen työpajaan, joiden suunnittelusta ja vetämisestä vastaa Rauhankasvatusinstituutti. Rahoitus tulee kaupungilta ja Opetushallitukselta.
Työpajoihin osallistuvat varhaiskasvatuksen, peruskoulujen, lukioiden ja vapaan sivistystyön opettajat. Stadin ammatti- ja aikuisopiston henkilökuntaa on koulutettu jo aiemmin.

Rasismi ei ole vain ”pahisten” ongelma

Suomalaisessa koulumaailmassa on tutkimusten mukaan paljon rasismia.
Esimerkiksi yhdenvertaisuusvaltuutetun viime vuonna tekemän kyselyn mukaan Suomen afrikkalaistaustaisista kaksi kolmasosaa on kokenut syrjintää koulussa. Osa on saanut ensimmäiset kokemuksensa jo päiväkodissa.

”Rasismi voi olla sitä, että lapsi suljetaan leikin ulkopuolelle tai häntä vaaditaan edustamaan tiettyä kulttuuria. Mekanismit ovat samoja kuin muussakin yhteiskunnassa”, kuvailee Rauhankasvatusinstituutin kouluttaja, antirasismin asiantuntija Akunna Onwen, joka on vetänyt opettajille kymmeniä työpajoja.

Onwenin mukaan kouluissa on myös vahva käsitys siitä, että suomalaisuus on normi. Normista poikkeavat luokitellaan usein ”maahanmuuttajiksi” – olivat he sitä tai eivät.
”Jos esimerkiksi ruskea tai musta lapsi menee kouluun, saatetaan olettaa, että hän tarvitsee suomi toisena kielenä -opetusta, vaikka vanhemmat puhuisivat kotona suomea. Tällainen voi vaikuttaa pitkäjänteisesti lapsen elämään, sillä esimerkiksi monissa yliopistoissa vaaditaan suomesta vieraana kielenä parempaa arvosanaa kuin suomesta äidinkielenä”, Onwen sanoo.

Työpajojen tarkoituksena on puuttua juuri tämäntyyppiseen, rakenteelliseen rasismiin. Rakenteellinen rasismi terminä viittaa rasismiin yhteiskunnallisena ongelmana.
”Kukaan ei ole rasismista vapaa. Rasismi on systeeminen ilmiö, joka on mukana yhteiskunnan jokaisella tasolla. Kyse ei siis ole siitä, onko yksilö rasisti vai ei, pahis vai hyvis”, Onwen kuvailee.

Antirasismilla taas tarkoitetaan pitkäjänteistä, aktiivista toimintaa, jolla yritetään vähentää etnistä syrjintää yhteiskunnallisella tasolla. Työpajoissa opettajien kanssa käydään läpi antirasismin peruskäsitteitä sekä lakien ja opetussuunnitelman velvoitteita, tarjotaan tietoa rasismista koulussa ja annetaan opettajille välineitä siihen, miten rasismiin voidaan puuttua.

Yksinkertaista se ei ole.

”Antirasismi ei ole mikään sääntökirja, ja se tässä onkin haastavaa. Olisi tosi helppoa sanoa, että älä ikinä tee näin ja tee aina näin, mutta kontekstit ovat aina erilaisia”, Onwen toteaa.
Vaikeaa antirasistisessa työotteessa on erityisesti se, että myös omaa toimintaa pitäisi pystyä tarkastelemaan kriittisesti. Silloin reaktiona on usein tämän jutun alussa mainittu ”valkoinen herkkähipiäisyys”, jolla tarkoitetaan valkoihoisten tapaa reagoida tunteellisesti, kun heitä kritisoidaan rasismista. Sitäkin käsitellään työpajoissa.

”Monilla on syvä häpeän tunne. Negatiivisia tunteet kannattaa kuitenkin valjastaa ja ne voi käyttää oppimismahdollisuutena”, Onwen muistuttaa.

Opettaja kaipaa koulutusta

Monille opettajille työpajat ovat olleet silmiä avaavia.

”Työpajassa ymmärsin aiempaa selkeämmin, että kun itse kuulun valtaväestöön, en voi ymmärtää, miltä rasismi tuntuu. Se, että päivittäin saa rasistisia kommentteja ja katseita ja kokee syrjintää, vaikuttaa paljon kasvavaan lapseen ja aikuiseenkin. Olen pohdiskellut sitä joskus aiemminkin, mutta tämä toi sen eri tavalla esiin. Ymmärsin myös paremmin opettajan roolin turvallisen tilan vartijana”, sanoo Herttoniemenrannan ala-asteen opettaja Linda Fischer.

Fischer opettaa ykkös- ja kakkosluokkien suomi toisena kielenä -ryhmiä. Koulu on etnisesti moninainen ja lapset ovat tottuneita monen näköisiin ihmisiin. Fischer arveleekin koulun monikulttuurisuuden selittävän sitä, ettei hän itse ole juurikaan koulussa törmännyt rasismiin.
”Koulutuksessa aloin tosin miettiä, onko minulta jäänyt rasismi huomaamatta, olenko ollut ikään kuin sokea sille. Pohdin myös, olenko itse syyllistynyt oletuksiin tai vähätellyt jonkun kokemuksia”, hän tunnustaa.

Hän toivoo, että vastaava koulutus olisi ollut tarjolla jo opiskeluaikana.
”Kun ajattelee, kuinka moninainen joukko lapsia meillä on ja että opettajien tehtävänä on antaa heille välineet toimia tässä yhteiskunnassa, olisi tärkeää, että tämä olisi tuttua opettajille alusta alkaen.”

Lisää rohkeutta

Helsingin hanke on poikkeuksellinen, sillä muualla Suomessa ei vastaavaa koulutusta tiettävästi anneta ainakaan yhtä laajasti.

Lähivuosina antirasismikoulutukset voivat hyvinkin yleistyä, sillä niin rakenteellisesta rasismista kuin antirasimistakin on keskustelu Suomessa viime vuosina yhä vilkkaammin esimerkiksi Black Lives Mater -liikkeen esiintulon myötä. Akunna Onwen on huomannut saman.

”Uskon, että se liittyy paljon siihen, miten paljon vähemmistöt ovat itse tehneet asian eteen. Suomessa on ollut jo aika kauan aktivisteja, jotka ovat puhuneet asiasta, mutta nyt heitä on alettu nostaa myös julkiseen keskusteluun.”

Toinen syy on hänen mukaansa se, että tutkimustietoa on saatavilla aiempaa enemmän. Esimerkiksi vuonna 2018 Suomi havaittiin kyselytutkimuksessa maaksi, jossa raportoidaan eniten rasismia kaikista EU-maista.

Myös antirasismin tutkijan, Aminkeng Atabong Alemanjin mukaan Suomessa keskustellaan nyt aiempaa enemmän rasismista julkisesti.

Alemanji teki väitöskirjansa antirasistisesta koulutuksesta vuonna 2016. Hän johtaa Åbo akademissa syrjintää käsittelevää maisteriohjelmaa ja kehittää Helsingin yliopistossa antirasistista mobiilisovellusta.

Pelkkä mediahuomio ei kuitenkaan riitä, hän huomauttaa.

George Floydin kuoleman jälkeen esimerkiksi jalkapallo-otteluissa ihmiset ovat polvistuneet ja sanoneet ’black lives matter’. Mutta vaikka se näytetään tv:ssä, se ei tarkoita, että taustalla tapahtuu mitään konkreettista. Jos emme näe muutoksia, jotka perustuisivat politiikkaan, emme voi ottaa kunniaa vain puhumisesta”, hän sanoo.

Alemanji pitää suomalaisen rasismikeskustelun ongelmana sitä, että rasismi nähdään yksilöllisinä tekoina ja jos suomalainen ei niitä näe, niitä ei ole olemassa. Syy siihen on loppujen lopuksi yksinkertainen.

”Nämä asiat koskettavat minua henkilökohtaisesti, mutta monia valkoihoisia suomalaisia ne eivät kosketa eikä heidän tarvitse olla niiden kanssa tekemisissä.”

Hän toivoo, että antirasismi kuuluisi selkeänä osana kansalliseen opetussuunnitelmaan.
”Totuus on, että haluttiin tai ei, Suomesta tulee yhä moninaisempi, ja siksi tätä ei voi jättää huomiotta. On hyvin tärkeää tehdä pohjatyö hyvin nyt ja valmistautua ongelmiin.”
Akunna Onwen puolestaan toivoo rasismikeskusteluun lisää rohkeutta.
”Pelko siitä, että sanoo jotain väärin, estää meitä menemästä eteenpäin. Asiat pitää uskaltaa kohdata ja omaa toimintaa kohtaan pitää uskaltaa olla kriittinen”, hän sanoo.

Kirjoittaja Teija Laakso maailma.net

Ulkomaalaistaustaisten nuorten poliittinen osallisuus syntyy vuorovaikutuksessa

Ulkomaalaistaustaisten nuorten poliittinen osallisuus syntyy vuorovaikutuksessa 1186 830 Kulttilehdet

Poliittinen osallistuminen tarkoittaa yksilölle oman äänen kuuluville saamista ja mahdollisuutta ottaa kantaa itselle tärkeäksi koettuihin asioihin. Yksi tapa osallistua on äänestää vaaleissa. Vaalitilastoja tarkasteltaessa Suomen ulkomaalaistaustaisen väestön poliittinen osallistuminen näyttää niukalta – kuntavaaleissa 2017 vain yksi neljästä äänioikeutetusta ulkomaalaistaustaisesta äänesti, koko maan äänestäneiden osuuden ollessa miltei 60 prosenttia. Nuorten äänestäneiden osuus oli tätäkin matalampi – 18–24-vuotiaiden keskuudessa 16 prosenttia.

Osallistumismahdollisuuksia

Ulkomaalaistaustaisten nuorten äänestämisen vähäisyyden taustalla on varmasti lukuisia tekijöitä. Yksi voi olla perinteisten yhteiskunnan vaikuttamisen tapojen ja instituutioiden näyttäytymien nuorille etäisinä. Tutkimuksen mukaan tiedon puute on ulkomaalaistaustaisten joukossa tärkein syy jättää äänestämättä – yksi tärkeä tapa saada ulkomaalaistaustaisia nuoria vaaliuurnille voikin olla selkeän ja saavutettavan tiedon tarjoaminen kattavasti eri kielillä, koskien niin äänioikeutta, äänestämistä kuin myös poliittista järjestelmää.
On myös mahdollista, etteivät puolueet ehdokkaineen edusta ja aja asioita siellä, missä nuoret ovat. Halua osallistua ja vaikuttaa kyllä löytyy: esimerkiksi vuoden takainen Black Lives Matter -mielenosoitus kokosi yli 3 000 eritaustaista ihmistä Helsingin Senaatintorille ottamaan kantaa yhteisen tärkeän asian vuoksi. Mielenosoitus ajoittui haastavaan ajankohtaan, mutta sosiaalisen median liikkeellepanemana se sai liikkeelle suuren ihmisjoukon.

”Sosiaalinen media voi saada nuoret laajasti osallistumaan omaan elämäänsä vaikuttaviin asioihin. Se mahdollistaa vuorovaikutuksen tutulla alustalla ilman portinvartijoita tai hierarkioita.”

Oikein toteutettuna sosiaalinen media voi jatkossakin toimia välineenä saada nuoret osallistumaan sellaisiin asioihin vaikuttamiseen, jotka vaikuttavat heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Myös Nuorisotutkimusseura on ehdottanut sosiaalisen median hyödyntämistä yhtenä nuorten osallistumista lisäävänä keinona, sillä sosiaalinen media mahdollistaa vuorovaikutuksen nuorille tutulla alustalla, joka ei toimi jo-olemassa-olevien hierarkioiden ja niin kutsuttujen ”portinvartijoiden” pelisäännöillä.

Esikuvia ja omia ehdokkaita

Tutkimustietoon nojautuen myös sopivien ehdokkaiden puute on merkittävä syy jättää äänestämättä. Nuorten kohdalla tämä voi tarkoittaa paitsi sopivan ehdokkaan puuttumista ja siksi äänioikeuden käyttämättä jättämistä, myös mahdollisesti merkittävien poliittisten esikuvien puutetta.

Kuva: Pixabay

Voiko nuori kokea poliittiset instituutiot osallistumisen arvoisina ja luotettavina tahoina, mikäli hän ei löydä niistä itseään edustavia henkilöitä? Tuoreen väitöskirjan mukaan ulkomaalaistaustaiset ja etniset vähemmistöt ovat aliedustettuja niin kuntavaalien ehdokaslistoilla kuin kunnanvaltuutettuinakin, ja ongelman taustalla on sosiaalisten verkostojen puute. Puolueet tekisivätkin tärkeää työtä myös ulkomaalaistaustaisten nuorten poliittisen osallisuuden kasvattamiseksi, kun ne panostaisivat moninaisempaan ehdokasasetteluun. Moninaisemmilla päätöselimillä saataisiin myös otettua huomioon moninaisen väestön tarpeet kattavammin.
Nuorten esikuvista ja representaatioista ovat vastuussa myös uutismediat: jatkuva negatiivisen huomion keskipisteenä oleminen voi olla yksi tapa tuottaa nuorille kokemuksia siitä, etteivät he ole tärkeä ja täysivaltainen osa yhteiskuntaa. Ilmiö koskee myös Suomessa syntyneitä ulkomaalaistaustaisia nuoria, joiden osallistumisaktiivisuus viime kuntavaaleissa oli 26 % (18–24-vuotiaat). Syrjintäkokemukset vieraannuttavat poliittisesta osallistumisesta jopa henkilöitä, jotka ovat syntyneet Suomessa.

Lopulta – poliittista osallisuutta ja äänestämistä ei tule nähdä vain itseisarvona, tärkeänä asiana sen itsensä vuoksi. Poliittinen osallisuus antaa nuorille mahdollisuuden arvioida ja antaa palautetta koskien heille suunnattuja ja heille kuuluvia palveluja ja yhteiskunnallisia rakenteita. Poliittinen osallistuminen voi olla paitsi muiden osallisuuden kokemusten seurausta, myös tarjota väyliä olla osana laajempaa yhteiskuntaa.

Teksti: Sofia Achame & Anna Seppänen

Sofia Achame on ihmisoikeusjuristi ja Think Africa -järjestön varapuhemies.
 Anna Seppänen on väitöskirjatutkija ja projektikoordinaattori Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Yhdenvertaisuusyksikössä.

Tietoa tiivistämässä

Tietoa tiivistämässä 1418 1500 Kulttilehdet

Tietokirja on lapsen ponnahduslauta tietoon

Lasten tietokirjojen suunnittelu ja toteutus vaativat tekijöiltään lukuisia työtunteja ja löytöretkiä tutkimustiedon äärelle. Usein vain murto-osa tiedosta päätyy valmiiseen kirjaan. 

– Perusajatuksenani on rakentaa kirjallisia siltoja lasten maailman ja akateemisen tiedon välille. Koen olevani tulkki, joka kääntää akateemista, termeiltään tarkkaa ja muodoltaan tiukkaa tietoa leikilliseen arkimuotoon, lasten tietokirjailija Laura Ertimo toteaa.

Tekijöille tiedonhaku merkitsee vapautta seikkailla tiedon äärellä ja mahdollisuutta löytää yllättäviäkin näkökulmia maailmaan. Pääasiassa Ertimo ja kirjailijakollega Reetta Niemelä löytävät tiedon teoksiinsa kirjallisuudesta ja eri alojen tutkimuksesta. Molemmilla on taustalla myös opintoja, jotka helpottavat lasten tietokirjojen tekemistä. Niemelä on opiskellut muun muassa eläinten kouluttamista ja ekologiaa, Ertimo maantiedettä.

Reetta Niemelä
Kuva Sampo Korhonen 2020

– Kun alan kirjoittaa tietokirjaa, tilaan kotiini niin paljon aiheeseen liittyviä kirjoja kuin mahdollista. Pyrin jatkuvasti seuraamaan tutkimusta niistä aiheista, jotka minua kiinnostavat. Kun koko ajan seuraan tiedekenttää, pysyn hyvin jyvällä siitä, mihin suuntaan ollaan menossa ja mitä näkökulmia voisin tuoda kirjoihini, Niemelä kertoo.

Osa kirjojen tiedonmurusista on saattanut tarttua matkaan elämän varrella kauan ennen tietokirjaprojektin alkua. Reetta Niemelä esimerkiksi kerää jatkuvasti talteen linkkejä itseään kiinnostavista aiheista, sellaisistakin, joista ei ole parhaillaan kirjoittamassa kirjaa.

– Tietokirjan tekemisen ihanin vaihe on se, kun saa oikeasti käyttää aikaa erilaisten tutkimusten lukemiseen. Monesti en meinaa pysyä housuissani, kun jokin tieto, johon törmään, on niin mahtavaa. Minulle tulee olo, että tämä on kirjoitettava kirjaan ja haluan jakaa sen kaikkien kanssa, Niemelä sanoo.

Laura Ertimo jakaa Niemelän innostuksen uuden tiedon välittäjänä. Hän kokee tärkeänä, ettei asetu kirjailijana yläviistoon lukijaan nähden. Ertimo esittää vertauksen: hän on kirjailijana jotakin lapsen rinnalla kulkijan ja kissaemon väliltä. Kissaemona hän metsästää tietoa akateemisen tiedon sokkelosta. Kun uusi roteva rotta löytyy, hän kantaa sen poikasille.

– Mutta se, mitä lapset tietorotkaleilla tekevät – sen täytyy olla heidän oma asiansa. Ei pidä kuvitella hallitsevansa lasten todellisuutta tiedolla tai muutenkaan. Minun tehtäväni on omalta osaltani mahdollistaa maailmaan osallistuminen kertomalla ajatusrakennelmista ja tietokokonaisuuksista, Ertimo kiteyttää.

Tietokirjailija on lapsen rinnalla kulkija ja kissaemo

Uusia ja vanhoja valokuvia

Nadja Sarell
Kuva: Linda Manner

Lasten tietokirjoissa myös kuvat ovat täynnä informaatiota. Kuvittajille valokuvat ovat erityisen tärkeitä tietokirjan taustoitusvaiheessa. Kuvittaja Nadja Sarell käyttää tiedonhakuun pääasiassa Googlea, mistä referenssikuvat löytyvät englanninkielisillä hakusanoilla. Esimerkiksi Shini Shomaran Minusta tulee -sarjaa (Mäkelä, v:sta 2020, suom. Terhi Leskinen) varten hän on kuvittanut lukuisia historiallisia henkilöitä:

– Etsin netistä paljon kuvia, joiden pohjalta koostan oman näkemykseni siitä, miltä henkilö olisi voinut näyttää jossakin tietyssä tilanteessa.

Joskus valokuvat pitää käydä ottamassa itse. Lasten tietokirjojen taustatyö onkin johdattanut kuvittajat etsimään tietoa toinen toistaan kiinnostavammista paikoista. Esimerkiksi Mia Röngän ja Thomas Lilleyn Lepakon vuosi -kirjaa (Sammakko 2020) kuvittaessaan Sarell pääsi vierailemaan Luonnontieteellisen museon arkistossa. Siellä hän valokuvasi muun muassa täytettyjä ja formaldehydiin säilöttyjä lepakoita.

Minusta tulee insinööri -kirjaa tehdessä valokuvasin lentokentällä käydessäni lentokoneita. Lapseni on suuri lentokoneiden fani ja kotona tulee aina tiukkaa kritiikkiä, jos lentokoneet eivät kuvituksissani näyttäneet oikeilta, Sarell kertoo.

Yleisnäkymä lentokentältä. Nadja Sarellin kuvitusta Shini Shomaran lasten tietokuvakirjaan Minusta tulee insinööri.

Kuvittaja Jussi Kaakinen on puolestaan vieraillut niin paloasemalla kuin pelistudiollakin lasten tietokirjojen kuvituksia valmistellessaan. Poliisiaseman (Tammi 2019) kuvitusten pohjaksi tietokirjan toinen tekijä, kirjailija-poliisi Pasi Lönn, toimitti omalta työpaikaltaan referenssikuvat.

Suomen lasten historiaa (Otava 2005) tehdessäni kävin erilaisissa kirjastoissa, museoissa ja arkistoissa valokuvaamassa ikivanhoja kirjoja ja karttoja. Otavalla oli silloin myös laaja fyysinen arkisto, jossa oli vanhoja valokuvia. Niistä oli paljon apua kirjaa tehdessä, Kaakinen kertoo.

Taustatyötä tehdään välillä liikaakin, ainakin siinä mielessä, että läheskään kaikki tieto ei mahdu lapsille suunnatun tietokirjan sivuille. Taustatyö vie mennessään, siihen uppoaa ja sen pyörteeseen katoaa. Jossakin vaiheessa on kuitenkin pysähdyttävä ja todettava, että nyt riittää.

– Nautin taustatyön tekemisestä. Haluan oppia asioista, vaikka kuvitus ei menisikään lasten tietokirjassa aiheeseen kovin syvälle. Luonnosteluvaiheessa uppoudun valokuvien katselemisen lisäksi lukemaan asioista, joista piirrän, Nadja Sarell kertoo.

– Minua häiritsee, jos en tajua esimerkiksi teknologiaa, joka minun pitäisi piirtää. Ensi syksynä ilmestyvää Minusta tulee koodari -kirjaa varten minun oli opeteltava tarkasti tietokoneen emolevyn rakenne, jotta pystyin piirtämän sen oikein.

Taustatyö vie mennessään, siihen uppoaa ja sen pyörteeseen katoaa.

Tarkasti, tarkasti

Niin kirjailijat kuin kuvittajatkin ovat tarkkoja siitä, että tieto on niin teksteissä kuin kuvissakin paikkansapitävää. Lopullinen teksti saatetaan luetuttaa ulkopuolisella asiantuntijalla. Hän varmistaa, että kirjan kansien väliin ei eksy virheellisiä väitteitä. Lasten tietokirjoissa haasteeksi muodostuu toisinaan se, että tutkimustietoa saattaa joutua pelkistämään hyvinkin paljon.

– Näissä tapauksissa käännyn tutkijan puoleen ja kysyn, voiko asian sanoa tavalla, jolla olen sen muotoillut, Reetta Niemelä kertoo.

Jussi Kaakisen kuvitusta Suomen lasten historian uuteen laitokseen 2021. Kirjan viimeinen luku kertoo vuodesta 2015 ja kuvituskuvassa pakolaisia kuljettava bussi on juuri saapunut vastaanottokeskuksen pihaan.

Kuvittajien työtä helpottaa, jos kirjan tekijä on alansa asiantuntija. Heidän asiantuntemukseensa voi nojata kuvien tietosisältöjä tarkistuttaessa.

Suomen lasten historian kirjoittajat Juha Kuisma ja Kirsti Manninen ovat oman alansa käveleviä tietopankkeja. Kirjaa tehdessä minulla oli koko ajan sellainen tunne, että heidän silmiensä ohi ei voi kuvitukseenkaan lipsahtaa mitään paikkaansa pitämätöntä, Jussi Kaakinen toteaa.

Joskus lasten tietokirjasta tehdään myös päivitettyjä versioita. 2005 alun perin ilmestyneen Suomen lasten historian viimeinen luku poistettiin vuoden 2021 uudesta laitoksesta ja sen tilalle Juha Kuisma ja Kirsti Manninen kirjoittivat kolme uutta lukua, joissa nostettiin suomalaisten urheilumenestystä, kierrätystä sekä tietotekniikkaan ja pakolaisuuteen liittyviä teemoja. Jussi Kaakisen kuvituskuvassa juhlitaan jääkiekon maailmanmestaruutta vuonna 1995 Helsingin Mellunmäen lähiössä. Taustatutkimusta hän teki mm. ajankohdan pukeutumisen ja hiustyylien suhteen.

Kirjailijoiden silmiin saattaakin sattua kuvitukseen eksyneitä lipsahduksia. Esimerkiksi Lepakon vuosi -kirjan erääseen kuvaan oli vahingossa eksynyt väärän lajin lepakko.

– Kirjan toinen kirjoittaja Thomas Lilley huomautti, että kirjassa kuvatut lepakot eivät riipu sillä tavalla nukkuessaan. Google oli johtanut minut harhaan ja olin piirtänyt vahingossa nukkuvan hedelmälepakon. Se huomattiin onneksi luonnosvaiheessa ja kuva ehdittiin korjata, Nadja Sarell kertoo.

Erityinen kohderyhmä

Lapset ovat tietokirjan kohderyhmänä erityisiä. Ensinnäkin lapsi vasta aloittelee uraansa lukijana. Siksi tietokirjojen tekstimäärät eivät voi olla suuren suuria, eikä lapselta voi olettaa laajoja lähtötietoja kirjan aiheesta.

– Ajattelen nykyään kirjojani ponnahduslautoina. Niiden ei ole tarkoitus tyhjentää aihetta, vaan toimia innoituksena ja johdattaa uudenlaisten näkökulmien ja tietojen äärelle. Silloin kirja ei ole niinkään suljettu kokonaisuus vaan maailmaan avautuva esine, Laura Ertimo kertoo.

Toiseksi: jos kirjan aihe on monimutkainen, kuvituksella voi olla suuri rooli siinä, miten lapsi omaksuu esitetyn asian. Tieto välittyy lapselle sulavammin, jos esimerkiksi kirjassa seikkailevat hahmot tuntuvat helposti lähestyttäviltä.

Jussi Kaakisen mielestä lapsille tehdyn kuvituksen ei välttämättä tarvitse olla yksinkertaisempaa aikuisille suunnattuun kuvitukseen verrattuna. Kuitenkin sekä Kaakinen että Nadja Sarell joutuvat yksinkertaistamaan esimerkiksi teknologiaan, laitteisiin ja monimutkaisiin tilanteisiin liittyviä kuvia lasten tietokirjoissa.

– Kuvitan aina lapsikohderyhmä mielessä. En koe kirjoja omina taiteellisina projekteina, joissa pyrkisin toteuttamaan omaa visiotani, vaan ajattelen töitäni lukijalähtöisesti. Toisaalta en myöskään ole tutkija tai tiedeihminen ja siksi pystyn pudottamaan kuvituksesta pois kaiken, mitä niissä ei tarvita, Sarell sanoo.

Lohdullisesti vaikeistakin aiheista 

Mikään asia ei varsinaisesti ole sellainen, että sitä ei voisi käsitellä lasten tietokirjassa, Laura Ertimo painottaa. Silti lasten tietokirjojen tekijät joutuvat usein pohtimaan, mikä asia on lapselle liian rankka käsitellä – ja miten senkin voi esittää lapsen tasoisesti.

Poliisiasema ja Paloasema -kirjoissa on joitakin tilanteita, joita tehdessä mietittiin, että ne eivät saa tuntua lapsesta liian ahdistavilta. Paloasemassa on esimerkiksi autokolari ja joitakin väkivaltatilanteisiin viittaavia kohtauksia. Niiden kohdalla mietittiin tarkkaan, miten ne kuvitetaan lapselle sopivassa muodossa, Kaakinen sanoo.

Silloinkin, kun Reetta Niemelä kirjoittaa lapsille vaikeista asioista kuten lajien sukupuutosta, hän haluaa säilyttää mukana jonkinlaisen huumorin sävyn. Yhdessä Mia Röngän kanssa kirjoittamassaan Nähdään majalla, pörriäisagentit -kirjassa (Sammakko 2016, kuv. Sanna Pellicioni) kerrotaan, että rikkaruohomyrkyt ovat pistiäisille vaarallisia. Sen sijaan, että asia esitettäisiin lukijalle suoraan, pistiäiset järjestävät mielenosoituksen, jossa ne informoivat myrkkyjen vaaroista.

– Toisaalta kirjassa yksi päähenkilöistä itkee sitä, että lajit kuolevat sukupuuttoon. Sitä surua en halunnut piilottaa. Lajien sukupuutto voi olla todella järkyttävä asia, ja olen itsekin pelännyt eläinten sukupuuttoon kuolemista paljon. Vaikka epätoivo uhkaakin välillä iskeä ympäristöasioista kirjoittaessa, haluan välittää kirjoissa ajatuksen, että asiat voidaan ratkaista ja toivoa on aina, Niemelä sanoo.

Reetta Niemelä pitää tärkeänä sitä, että lasten tietokirjat vahvistavat lasten omaa toimijuutta ja antavat ratkaisumalleja sen lisäksi, että ne välittävät tietoa. Nähdään majalla -sarjan kirjoissa lapsille esitellään useita konkreettisia keinoja suojella lähiympäristöä ja sen eliöstöä.

Laura Ertimo on samoilla linjoilla. Kun hän kirjoitti ilmastonmuutosta käsittelevää Ihme ilmat -kirjaa (Into 2019, kuv. Mari Ahokoivu), hän törmäsi lukuisiin tieteeseen perustuviin apokalyptisiin ennustuksiin. Ne eivät kuitenkaan päätyneet lastenkirjaan.

– Ne ovat asioita, jotka kuuluvat aikuisten kannettavaksi. Ajattelen, että lapsi joka lukee ilmastonmuutoksesta, haluaa lähtökohtaisesti hillitä sitä. Siksi Ihme ilmat painottuu muutoksen tekemiseen ja mahdollisuuksiin, Ertimo toteaa.

Kirjoittaja Ulla Lehtinen

Haastattelut: Jussi Kaakinen 31.3.2021 puhelinhaastattelu, Reetta Niemelä 1.4. puhelinhaastattelu, Laura Ertimo 5.4. sähköpostihaastattelu, Nadja Sarell 7.4. puhelinhaastattelu.

Eläinkysymys ruokamurroksessa

Eläinkysymys ruokamurroksessa 2560 1707 Kulttilehdet

Yhteiskuntien välttämättömässä ekologisessa siirtymässä ruokajärjestelmien mullistus voi olla lopulta suurin ja vaikein kysymys.

Teksti: Ville Lähde, kuvitus: Oona Raadelma

Ruuan tuotanto, jalostus, kauppa ja kulutus ovat ihmiskunnan laajin toimeliaisuuden alue, ja suurin osa ihmistoiminnan aiheuttamista muutoksista planeetan kasvoissa palautuu siihen. Ruuan tuotannon tavat ovat myös juurtuneet ympäristöönsä erityisen vahvasti. Tehtaan tai voimalan voi lakkauttaa ja toisen rakentaa, mutta viljelys- tai laidunmaa ei noin vain käänny uuteen käyttöön. Siirtyminen ”peritystä tilanteesta” eteenpäin on vaikeampaa. Eläintuotannon radikaali vähentäminen on kuitenkin ohittamaton osa muutosta.

Lähivuosikymmeninä ruokajärjestelmien on onnistuttava samanaikaisesti neljässä tehtävässä. Ensinnäkin ympäristökuormitusta on vähennettävä merkittävästi nykyisestä kestämättömästä – ja koko ajan kasvavasta – tasosta. Toiseksi ruuan tuotanto on muokattava sopeutuvammaksi yhä ennustettavampiin olosuhteisiin. Kolmanneksi on rakennettava vakaa ruokaturva koko maailman väestölle. Neljänneksi ruokajärjestelmien kriisiherkkyyttä on vähennettävä. Tämän onnistuminen on mahdotonta nykyisillä ruuan tuotannon ja kulutuksen tavoilla sekä globaaleilla kaupan ja omistuksen rakenteilla. Tarvittava muutos on kaikenkattava.

Eläintuotannon osuus ruuantuotannon kasvihuonepäästöistä on noin 75 %, ja kaikkiaan erilaisista ympäristöpäästöistä noin puolet, vaikka se tuottaa vain alle viidenneksen kaloreista ja hieman yli kolmanneksen proteiinista.

Eläintuotannossa olevia resursseja pitää vapauttaa

Eläinten hyväksikäyttö ruuantuotannossa on nykyisten ruokajärjestelmien peruskivi. Eläintuotannon käytössä on suoraan tai epäsuorasti jopa 80 % maatalouden piirissä olevasta maasta, joista jälkimmäinen kattaa yli 40 % jäättömästä planeetan pinta-alasta. Tämän lisäksi puolet valtamerten alasta on teollisen kalastuksen kohteena ja suuri osa kalakannoista kestämättömästi hyödynnettyjä. Ruuantuotanto kaikkiaan ja eläintuotanto erityisesti onkin tärkein biodiversiteettikadon, viljelysmaan heikentymisen ja alueellisten vesivarantojen hupenemisen ajuri.

Eläintuotannon osuus ruuantuotannon kasvihuonepäästöistä on noin 75 %, ja kaikkiaan erilaisista ympäristöpäästöistä noin puolet, vaikka se tuottaa vain alle viidenneksen kaloreista ja hieman yli kolmanneksen proteiinista. Tieteellisessä tutkimuksessa ei ole kerta kaikkiaan minkäänlaista erimielisyyttä tai kiistaa siitä, että eläintuotannon osuuden radikaali vähentäminen on välttämätöntä ekologiselle siirtymälle. Nykyinen mittakaava on kaikin tavoin kestämätön. Eläintuotannossa olevia resursseja pitää vapauttaa muuhun tuotantoon tai esimerkiksi metsittää entisiä tuotantoalueita siellä, missä se on mahdollista.

Tästä kiistämättömyydestä ei kuitenkaan saa suoraan selville sitä, miten muutoksen pitäisi ja miten se voi tapahtua. On siis eri asia laskea, mikä olisi hyvä lopputulos kuin pohtia, miten sinne päästään.

Perityn tilanteen painolasti

Muutoksia täytyy tapahtua kaikessa tuotannossa. Samojen asioiden, olkoon se vehnää, omenia tai naudanlihaa, eri tuotantotapojen väliset erot ympäristökuormassa voivat olla jopa 50-kertaiset. ”Miten?” on yhtä tärkeä kysymys kuin ”mitä?” Tosin lähes kaikissa tapauksissa ravitsemuksellisesti vastaavien kasvistuotteiden tuotanto kuormittaa vähemmän kuin kestävimmät mahdolliset eläintuotteet.

Nykyiset ruokajärjestelmät ovat yhä enemmän rakentuneet paitsi eläintuotannon myös modernin ruokateollisuuden tarpeisiin. Kasvituotannon valikoima on yksipuolistunut korostamaan lajikkeita, joita voidaan sujuvasti käyttää monenlaisiin teollisiin prosesseihin ja eläintuotannon rehusyötteenä. Samalla omistus ja resurssien hallinta on keskittynyt.

Valtaosa suomalaisen elämäntavan ruokaan liittyvistä biodiversiteettivaikutuksista kohdistuu maan rajojen ulkopuolelle.

Tämä muodostaa hankalan ”perityn tilanteen”: tuotannon ympäristö aina viljelysmaan rakenteesta tuottajien osaamiseen on mukautunut noihin päämääriin, eikä muutos onnistu kuten katkaisimesta kääntämällä. Mitä tahansa ei voi tuottaa missä tahansa. Nopeat ja hallitsemattomat muutokset voisivat lisätä nälkää, köyhdyttää miljoonia jo valmiiksi haavoittuvaisia tuottajia ja lisätä ruokajärjestelmien kriisialttiutta.

Suuressa kokonaiskuvassa on täysin selvää, että eläintuotannon radikaali vähentäminen on välttämätöntä. Mutta se ei kuitenkaan tarkoita esimerkiksi sitä, että maailman nälkäiset ruokittaisiin yksinkertaisesti siirtymällä kasvituotantoon, tai että tuotannon ympäristöongelmat hoidettaisiin lopettamalla eläintuotanto nopeasti. Eläintuotannon osuuden vähentämisen täytyy olla osa suunnitelmallista ja koordinoitua yhteiskunnallista siirtymää. Ja koska tuotantorakenteet, nälän ja ruokaturvattomuuden määrä ja paikalliset ympäristöhaasteet vaihtelevat, muutoksen täytyy tapahtua eri tavoin ympäri maailmaa.

Suomalainen erityistapaus?

Suomalaisessa keskustelussa paikallisen kontekstin huomioimisen tärkeys on kuitenkin otettu ennen kaikkea argumentiksi nykymuotoisen ja -laajuisen eläintuotannon puolesta. Ruokajärjestelmien paikallisten erityispiirteiden huomioiminen ei tarkoita sitä, että toiminnan pitäisi jatkua entisellään.

Ruuan tuotanto ja kulutus eivät ole kestävällä tolalla missään, ei edes Suomessa. Voimakkaasti eläimiin keskittynyt tuotanto aiheuttaa suuret määrät ilmastopäästöjä, ja se on pitkälti riippuvaista muualta maailmasta tuoduista tuotantopanoksista: rehusta, polttoaineista, maatalouskemikaaleista ja niin edelleen. Niinpä valtaosa suomalaisen elämäntavan ruokaan liittyvistä biodiversiteettivaikutuksista kohdistuu maan rajojen ulkopuolelle.

Ratkaisuksi ei riitä pelkästään se, että esimerkiksi rehuja tuotettaisiin valtaosin kotimaisesti. Se lisäisi ympäristökuormaa täällä merkittävästi. Eläintuotannon nykyinen mittakaava on pitkälti mahdollista siksi, että luonnonvarojen kulutusta ja ympäristöhaittoja on ”ulkoistettu” muualle maailmaan. ”Kotouttaminen” siirtäisi kasvaneen ongelman paikasta toiseen. Jos eläintuotantoa halutaan muuttaa kestävämmäksi, sen täytyy myös vähentyä paljon.

Tuotannon vähentäminen ei tietenkään yksin riitä, vaan tarvitaan nykyistä laajempaa ja nopeampaa kulutuksen muutosta. Kulttuurinen muutos on jo käynnissä, mutta sitä voidaan ja pitää vauhdittaa myös yhteiskunnallisin toimin verotuksella, tukien muutoksella, julkisilla hankinnoilla ja niin edelleen.

Suomalaisessa ympäristössä ja ylipäätään vauraissa yhteiskunnissa ympäri maailman proteiinin saanti ei onneksi ole ongelma, vaan ongelma on pikemmin proteiinin ylikulutus ja ruuan systemaattinen haaskuu muutenkin. Mikäli muutoksen alle joutuvia tuottajia ja muita tahoja tuetaan ekologisessa siirtymässä, ei eläintuotannon vähentäminen ole alkuvaiheessa keneltäkään pois.

Mikäli muutoksen alle joutuvia tuottajia ja muita tahoja tuetaan ekologisessa siirtymässä, ei eläintuotannon vähentäminen ole alkuvaiheessa keneltäkään pois.

Osa tuotannosta on tässä mielessä turhaa tai ylimääräistä, mutta osalle täytyy rakentaa korvaajia. Kuten sanottua, tämä ei tapahdu yhdessä yössä. Yhä kriisialttiimmassa maailmassa ei myöskään kannata tukeutua eläintuotannon kritiikissä siihen, että korvaavia tuotteita voidaan aina saada tarpeeksi maailmanmarkkinoilta. Täysi omavaraisuus ei ole mielekäs tavoite, mutta riittävä omavaraisuusaste on turva globaalien ruokajärjestelmien kriiseissä.

Mikäli suomalaisessa ruokajärjestelmässä pidetään kynsin ja hampain kiinni entisestä maailmasta, muutokset ovat vain sitäkin vaikeampia, kun ne väistämättä tulevat eteen.

 

Kuva Antti Salminen

Kirjoittaja: Ville Lähde on lempääläläinen ympäristötutkija, filosofi, tiedetoimittaja ja tietokirjailija. Tällä hetkellä Lähde työskentelee itsenäisessä monitieteisessä BIOS-tutkimusyksikössä. Viime vuosina Lähde on kirjoittanut erityisesti luonnonresurssien niukkuudesta, maailman ruokajärjestelmän ongelmista, poliittisen toiminnan luonteesta ja retoriikasta sekä ruoasta ja puutarhanhoidosta. Hän myös kirjoittaa ruokablogia Hyvä kurkku.

 

Juttu on julkaistu Animalia-lehden numerossa 1/2021

Voit tilata lehden liittymällä Animalian jäseneksi

”Kuvaile minulle miten masturboit?” – transnuorten asema hoitojärjestelmässä on synkkä

”Kuvaile minulle miten masturboit?” – transnuorten asema hoitojärjestelmässä on synkkä 1550 1185 Kulttilehdet
”Kuvaile minulle miten masturboit?” – transnuorten asema hoitojärjestelmässä on synkkä

Kuvitus: Kajo Rauni

Varoitus: lukiessa suosittelemme käyttämään harkintaa, sillä teksti voi järkyttää lukijoita. Tekstissä käsitellään muun muassa lääketieteellistä valtaa ja sen käyttöä, lapsen seksuaalisen koskemattomuuden mahdollisia loukkauksia sekä transnuoriin kohdistettuja toimenpiteitä.

Nuorten transihmisten diagnosoinnista vastaavat transpoliklinikat ovat pitkään toimineet hyvin vähällä julkisuudella. Vanhempien mukaan tämä on mahdollistanut loukkaavien ja kyseenalaisten toimintatapojen vakiintumisen kyseisissä yksiköissä.

Nuori tyttö kävelee huoneeseen, istuu alas äitinsä kanssa ja katselee ympäriinsä. Jännittää, tilanne on vieras. Ympärillä on kolme täysin tuntematonta aikuista, joista yksi, miespuolinen lääkäri, johtaa keskustelua. Keskustelun lomassa mieslääkäri kääntyy tytön puoleen ja vaatii tätä selittämään, mitä tämä ajattelee alastomasta kehostaan katsoessaan peiliin. Tyttö alkaa itkeä, ja tämä hämmentää henkilökunnan, joka ei voi ymmärtää tytön reaktiota. Milla on tapahtuman ajankohtana 13-vuotias.

Henkilökunta ei myöhemminkään ymmärrä, miksi Millan reaktio oli niin voimakas. Samoin henkilökunta ei voi ymmärtää, miksi alle 15-vuotiasta tyttöä ahdistaa kertoa erektioistaan, peniksestään tai virtsaamisestaan tuntemattomille aikuisille. Hämmennystä aiheuttaa myös se, että kysymykset ”miltä sinusta tuntuu kun joudut olemaan aina oikeasti poika?”, ”kuinka paljon inhoat itseäsi koska olet poika?” ja ”missä määrin koet, että olisi parempi olla kuollut kuin poika?” satuttavat nuorta tyttöä. Henkilökunta edustaa Suomen johtavaa auktoriteettia transnuorten diagnostisessa prosessissa, tahoa, jonka osaamisen ja ymmärtämisen tulisi olla korkeimmalla tasolla koko maassa.

Suomessa transihmisten terveydenhoidon diagnosointivastuu on jaettu lakiin perustuvalla asetuksella kahdelle vastuuyksikölle. Aikuisten osalta nämä vastuuyksiköt ovat Helsingissä toimiva SIT-poliklinikka (sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikka) sekä Tampereella toimiva TRANS-poliklinikka. Alaikäisten transihmisten osalta diagnostisista toimenpiteistä vastaavat Helsingin SIT-poliklinikka ja Tampereella toimiva EVA-yksikkö (erityisen vaikeahoitoisten alaikäisten psykiatrinen tutkimus- ja hoitoyksikkö). Helsingistä poiketen EVA-yksikkö ei ole erikoistunut ainoastaan transnuorten hoitoon, vaan se diagnosoi ja hoitaa muun muassa poikkeavan väkivaltaisia alaikäisiä sekä muita alaikäisiä, jotka tarvitsevat sen verkkosivujen mukaan ”vakavien mielenterveydellisten ongelmien vuoksi turvaosasto-olosuhteita”.

Missä määrin koet, että olisi parempi olla kuollut kuin poika?

Transpoliklinikan henkilökunnan jäsen

Puhekielessä transihmisten hoidon diagnostisesta prosessista vastaavista yksiköistä käytetään nimitystä transpoli. Transpolien käytännöt ovat herättäneet keskustelua vuodesta toiseen, mutta yleensä keskustelut on käyty aikuisten kokemusten ja aikuisia diagnosoivien yksiköiden käytänteiden pohjalta, kun taas nuorten yksiköt ja kokemukset ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Kehrääjä haastatteli nuorten transpoleilla asioineita perheitä sekä nuoria, jotka ovat aiemmin olleet asiakkaina nuorten transpoleilla. Haastatteluissa paljastui, että poliklinikoiden käytännöt ovat hyvin erikoisia: nuorilta kysytään epäasiallisilta vaikuttavia kysymyksiä, iältään huomattavasti suojaikärajan (16 vuotta) alla olevia nuoria painostetaan hankkimaan seksuaalisia kokemuksia, ja nuoria kohdellaan diagnostisessa prosessissa hyvin epäkunnioittavasti.

Suurin osa haastateltujen perheiden nuorista on elänyt oikeassa sukupuolessaan vuosia ennen transpolille hakeutumista, ja esimerkiksi lasten juridisia nimiä oli muutettu kattavasti ennen transpolilla asiointia tai sen aikana. Tästä huolimatta heitä oli kutsuttu transpoleilla syntymänimillä ja puhuteltu syntymässä määritellyn sukupuolensa edustajina.

Haastateltujen lasten sekä vanhempien nimiä on muutettu haastateltavien yksityisyyden suojaamiseksi.

Kuva: Kajo Rauni

Uhkakuvat ja stereotypiat vahvassa roolissa transpoleilla

Useat Kehrääjän haastattelemat vanhemmat ovat kertoneet, että heiltä tivattiin transpolilla näkemystä siihen, miksi tilastot ovat muuttuneet ja aiemmin transtaustaisten tyttöjen muodostama enemmistö hakeutujista oli muuttunut transtaustaisten poikien muodostamaksi enemmistöksi. Tilastollisesti kyse on faktasta, sillä syntymässä naiseksi määriteltyjen hakeutuminen hoitoihin on kasvanut ja monilta osin ohittanut syntymässä mieheksi määriteltyjen hoitoon hakeutuvien määrän, sekä nuorten että aikuisten puolella, mutta syytä muutokselle ei ole kyetty kuin teorisoimaan. Teorioita muutoksen syistä ovat esimerkiksi se, että kyse olisi tiedon lisääntymisestä ja stigman hälvenemisestä tai se, että syntymässä mieheksi määriteltyjen henkilöiden transition jälkeen kokema syrjinnän uhka lisää pelkoa ja hidastaa päätöstä hakeutua hoitoprosessiin. Varmaa tietoa ei kuitenkaan ole saatavilla, joten vanhemmat eivät voineet tietää mistä muutos johtuu ja siten antaa perusteltua vastausta.

Perheet kuvailivat myös tulleensa koko prosessin ajan kyseenalaistetuksi henkilökunnan toimesta. Esimerkiksi 15-vuotiaana transpoliprosessinsa aloittaneen Mikon vanhempi kertoo, että hänelle oli kuvailtu hyvin raadollisesti miten falloplastia toteutetaan ja kuinka ”virtsaputki venytetään rakennettavaan penikseen ja niitä joutuu aina korjailemaan, eivätkä ne juuri koskaan toimi kunnolla”. Mikon vanhempi kuvaili, että pelottelulta tuntuva kuvailu sai hänet kokemaan, että heille välitettiin viestiä siitä, ettei Mikko voinut mitenkään olla transsukupuolinen, sillä hän ei ollut ajatellut tällaisia leikkauksia ja niiden seuraamuksia etukäteen. Toinen lääkäri taas kysyi Mikon vanhemmalta tapaamisessa, onko Mikko ajatellut sitä, että ”hän olisi aika lyhyt mieheksi”. Mikon vanhemman mukaan heitä oli muistettu myös varoittaa jokaisella tapaamisella, että prosessi voisi katketa koska tahansa. Lopuksi vuosien diagnostinen prosessi päätettiin siihen, että Mikolle kerrottiin, ettei tämä voi saada diagnoosia, sillä hänen harrastuksensa olivat liian ”tyttömäisiä” ja koska hänellä ei ollut saman ikäisiä poikia kavereina.

Onko hän miettinyt, että hän olisi aika lyhyt mieheksi?

Transpolin lääkäri

Myös Millan äiti kertoo vastaavista kokemuksista. Millan äidin mukaan transpolilla oli jatkuvasti huomautettu, että blokkerihoidot sekä mahdolliset hormonikorvaushoidot vaikuttaisivat vaginoplastiaa varten saatavilla olevan peniskudoksen määrään ja heikentäisivät mahdollista leikkaustulosta. Tämä siitäkin huolimatta, että vaginoplastiassa on olemassa myös leikkaustekniikoita, joissa peniskudoksen määrä ei ole määräävä tekijä leikkauksen onnistumiselle. Lisäksi Millan äitiä oli peloteltu Millan lapsettomuudella, johon äiti oli vastannut olevansa tietoinen asiasta, erityisesti koska valtio vaatii transihmisiltä yhä lisääntymiskyvyttömyyttä juridisen sukupuolen korjauksen yhteydessä.

Vahingoittamista, virhekirjauksia ja rikosilmoituksia

Monet vanhemmat kertovat haastatteluissaan, että transpoleilla on ollut heidän kohdallaan käytäntönä, että lapsista käytetään näiden vanhaa nimeä, niin sanottua deadnamea. Lapsia myös puhutellaan transpoleilla syntymässä määritellyn sukupuolensa edustajina riippumatta siitä, onko lapsen juridista nimeä muutettu, tai siitä, onko lapsi elänyt oikean sukupuolensa edustajana ennen transpolin asiakkuuden alkamista vai ei. Millan äiti kertoo, että hänen tyttärensä on transpolin silmissä ollut cissukupuolinen poika loppuun saakka ja että hänen ”oikean elämän kokeensa” oli katsottu alkavaksi vasta sitten, kun diagnoosi oli asetettu. ”Oikean elämän kokeella” tarkoitetaan tilannetta, jossa henkilö transitioituu sosiaalisesti ja elää omassa sukupuolessaan tietyn ajan, yleensä vuoden, jonka aikana katsotaan, sopiiko transitioituminen hänelle vai ei. Milla oli kuitenkin elänyt tyttönä kotona, koulussa ja harrastuksissa jo vuosia ennen transpolille hakeutumista ja hänen juridinen nimensäkin oli muutettu tytön nimeksi. Tästä huolimatta transpoli valvoi kuukausittain sitä, että oliko Milla ”elänyt nyt sitten tyttönä” diagnoosin jälkeen.

Useat vanhemmat kertoivat Kehrääjälle, että transpoleilla oli tapana kirjata vääriä kirjauksia potilaskertomuksiin – kirjauksia, jotka olivat ristiriidassa tosiasioiden kanssa. Esimerkiksi transpoika Ilarin vanhemmat Asko ja Helena kertovat, että heidän asioidessaan transpoliklinikalla lapsen kertomus siitä, kuinka hän oli alle kouluikäisenä kertonut olevansa transpoika, oli merkitty potilaskertomuksiin siten, että äiti olisi sanonut lapselle tämän olevan transsukupuolinen. Todellisuudessa Helena oli tuolloin sanonut, että on myös hyväksyttävää olla poikamainen tyttö, äitikin oli ikäisenäsi. Helenan kommenttia oli käytetty pohjana kun lapsen sukupuolta oli kyseenalaistettu, tarjoten tälle mahdollisuutta että Ilari oli äitinsä tavoin ”vain poikamainen tyttö”, mutta aiempaa, lapsuutta koskevaa kirjausta ei potilaskertomukseen korjattu. Henkilökunnan mukaan asiaa ei voinut enää korjata. Millan äiti taas kertoo, kuinka hänen pyyntönsä jatkaa diagnostista prosessia rinnakkain suositellun terapian kanssa oli kirjattu Millan potilastietoihin merkintänä ”äiti vastustaa terapiaa”.

Miltä sinusta tuntuu, kun et tule koskaan olemaan yhtä hyvä kuin oikeat miehet?

Transpoliklinikan hoitaja

Nuoria on perheiden mukaan myös henkisesti vahingoitettu transpolin henkilökunnan toimesta. Transpoika Aleksin äiti kertoo, että nuorta oli arvosteltu vaatteista puhetapaan ja tältä oli odotettu aina hyvin stereotyyppistä mieheyttä ja maskuliinisuutta, jota sitten henkilökunta arvosteli. Tämän lisäksi hoitaja oli todennut pojalle kesken prosessin kysymyksen:

– Miltä sinusta tuntuu, kun et tule koskaan olemaan yhtä hyvä kuin oikeat miehet?

Monet muut perheet vahvistavat Aleksin tarinan omissa haastatteluissaan. Miehuuden tai naiseuden kyseenalaistaminen ja transsukupuolisuuden esittäminen ”puutteellisena versiona” mieheydestä ja naiseudesta toistuivat haastattelusta toiseen, vaikka haastattelut toteutettiin toisistaan erillisinä.

Joissain tapauksissa transpoliklinikan toiminta on sisältänyt myös hyvin järeitä otteita, kuten lastensuojelu- ja rikosilmoituksen laatimista. Millan äiti kertoo, että heidän saatuaan hankittua niin sanotut ”hormoniblokkerit”, eli murrosikää jarruttavat hoidot, toiselta lääkäriltä transpolin hidastelun takia, oli transpoli tehnyt äidistä sekä lastensuojeluilmoituksen että rikosilmoituksen. Poliklinikan rikosilmoitus sekä lastensuojeluilmoitus koskivat Millan saamaa blokkerihoitoa, vaikka blokkerihoidon oli määrännyt laillinen, suomalainen lääkäri. Ilmoitukset eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään seurauksiin poliisin tai lastensuojelun toimesta, mutta vastaiskuna transpoli katkaisi Millan diagnostisen prosessin vedoten hitaasti edistyvään historiakartoitukseen. Millan historiakartoituksen oli kuitenkin ilmoitettu aiemmin edistyneen hyvää vauhtia ja Millan kirjoittamaa elämäkertatekstiä oli kehuttu. Kysyttäessä, millainen olisi ollut sitten hyväksyttävä kartoituksen etenemisvauhti, oli kartoittajan vastaus ollut paljon puhuva: kestot ovat yksilöllisiä, eikä Millalla ollut mitenkään poikkeuksellista määrää käyntejä kartoituksen vaiheeseen nähden. Silti tämä oli transpolin mukaan Millan diagnostisen prosessin keskeyttämisen syy.

Painostamista seksuaalisiin kokeiluihin ja masturbaatiokyselyitä

Kuva: Kajo Rauni

Yksi huolestuttavimmista haastatteluissa esiin nousseista piirteistä oli tapa, jolla lapsia painostettiin puhumaan alastomista kehoistaan, genitaaleistaan sekä seksuaalisuudestaan vieraille aikuisille. Tämän lisäksi haastatteluissa toistui kertomus siitä, kuinka erittäin nuoria lapsia oli kannustettu hankkimaan seksuaalisia kokemuksia ennen diagnostisen prosessin suorittamista loppuun ja hoitojen aloittamista.

Erään haastateltavan perheen mukaan heidän tutkimushetkellä 13-vuotiasta poikaansa oli kannustettu hankkimaan seksuaalisia kokemuksia, jotta ”tietää mistä jää paitsi jos/kun seksuaalisuus prosessin myötä muuttuu/valjuuntuu”. Vanhempien mukaan on käsittämätöntä, että näin nuorta teiniä pitäisi kannustaa hankkimaan seksuaalisia kokemuksia. Toisen pojan äiti taas kertoo, että transpoli oli tulkinnut lapsen seksuaalisen kehityksen viivästyneeksi, kun poika ei ollut ollut vaginallisessa, penetratiivisessa yhdynnässä vielä 15-vuotiaana. Suomessa lapsia suojaamaan laadittu seksuaalinen suojaikäraja on 16 vuotta.

Transpolilla lapsia on pyydetty kertomaan, masturboivatko he vai eivät, sekä myös kuvailemaan, miten he masturboivat, jos sitä tekevät. Kaikki lapset, joilta tätä on kysytty, ovat olleet kyselyhetkellä alle 16-vuotiaita

Useat haastateltavat ovat myös kertoneet, kuinka transpolilla lapsia on pyydetty kertomaan, masturboivatko he vai eivät, sekä myös kuvailemaan, miten he masturboivat, jos sitä tekevät. Kaikki lapset, joilta tätä on kysytty, ovat olleet kyselyhetkellä alle 16-vuotiaita, eli alle Suomen valtion suojaikärajan. Käytäntö on myös pitkäkestoinen, sillä osa haastateltavista on kokenut tätä jo 2010-luvun puolivälissä. Alaikäisten transihmisten diagnostiset prosessit ovat Suomessa olleet mahdollisia vasta vuodesta 2011 alkaen.

Lapsia on myös pyydetty transpolin henkilökunnan toimesta kuvailemaan yksityiskohtaisesti, miltä heidän alastomat kehonsa näyttävät peilissä, sekä pyydetty kertomaan, millaisia tuntemuksia mikäkin kohta heidän alastomassa kehossaan heissä herättää. Tämän lisäksi lapsille on suoritettu muun muassa tarpeettomia gynekologisia kokeita, ja lapsia on pyydetty arvioimaan, onko perheen ja suvun historiassa esiintynyt seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa.

Kiitos traumoista Transpoli, never forget”

Suurin osa vanhemmista katsoo, että transpolien toiminta heitä sekä heidän lastaan kohtaan on ollut asiatonta ja loukkaavaa. Näkemykset eivät poikkea merkittävästi diagnoosin saaneiden lasten ja heidän vanhempiensa sekä niiden lasten ja heidän vanhempiensa kohdalla, joilla diagnoosi on syystä tai toisesta evätty.

Vanhemmat katsovat, että transpoliklinikan toiminta on vahingoittanut heitä sekä heidän lastaan siten, että jäljet ovat pitkäkestoisia. Yksi äideistä kertoo Kehrääjälle, että näkee transpolijärjestelmän olevan ihmisoikeuksien vastainen järjestelmä, joka ei ole olemassa transihmisiä vaan heitä pelkääviä cisihmisiä varten. Äiti ilmoitti nimimerkikseen ”Kiitos traumoista Transpoli, never forget”.

– Nykyinen Transpolien toiminta on lasten- ja ihmisoikeuksien vastaista. Ihmettelen suuresti, miten 2000-luvun sivistysvaltiossa annetaan nuoriamme kohdella näin? Se lisää syrjäytymisen ja itsemurhien riskiä. Suomalainen transpolisysteemi on verrattavissa kidutukseen. Se on byrokraattien järjestelmä, jonka tarkoitus ei ole hoitaa transihmisiä, vaan sen sijaan karsia heistä mahdollisimman moni pois. Transpoli ei ole transihmisiä varten, vaan heitä pelkääviä cissukupuolisia.

Se vaihtoehto, että transsukupuolisuus olisi synnynnäinen ominaisuus, jota ei voi muuttaa, tulee vasta viimeisenä mahdollisuutena

Ilarin vanhemmat

Ilarin vanhempien viesti on saman kaltainen. Helenan ja Askon mukaan transpolilla vaikutti siltä, että prosessissa ei ollut kyse transsukupuolisuuden diagnosoimisesta, vaan enemmänkin siitä, että pyrittiin etsimään syitä, miksi lapsi ei ole transsukupuolinen.

– Tuntuu, että koko prosessissa on kyse erilaisten syiden etsimisestä sille, miksi lapsi on transsukupuolinen. Se vaihtoehto, että transsukupuolisuus olisi synnynnäinen ominaisuus, jota ei voi muuttaa, tulee vasta viimeisenä mahdollisuutena. Sitä ennen on käytävä läpi sysimusta syytösprosessi – niin lapsen kuin vanhempien.

Asko ja Helena myös katsoivat, että lapsen kertomalla ei ollut mitään merkitystä, ja että prosessi vaikutti ennakkoon suunnitellulta.

– Emme halua uskoa, että polin työntekijät ovat lähtökohtaisesti jotenkin pahantahtoisia, mutta toimintakulttuuri ja koko tutkimusprosessi on tällä hetkellä täysin epäeettinen ja epäinhimillinen. Lapsen kokemus sukupuolestaan on vakaa ja vahva, mutta lapsen tai meidän kertomalla ei ollut mitään väliä. Koko arviointikäynti tuntui meistä ennalta käsikirjoitetulta, he tiivistävät.

Jos turvallinen reitti tehdään mahdottomaksi, turvattomista tulee houkuttelevia

Moni vanhempi kertoi haastattelussa tutkineensa ulkopuolisten hoitopolkujen mahdollisuuksia, mutta useasti ne olivat osoittautuneet hyvin kalliiksi ja sitä kautta vaikeiksi saavuttaa. Transpolin oli myös koettu vieneen niin paljon perheiden voimavaroja, että voimia uusiin yrityksiin tai selvityksiin ei vain ollut.

Osa vanhemmista oli hakeutunut avun piiriin toisia reittejä pitkin. Muun muassa Millan äiti kertoo, että he olivat pitkään selvittäneet mahdollisuutta hoitaa prosessi ulkomailla, maissa joissa suhtautuminen transnuoriin olisi erilainen. Se oli kuitenkin näyttänyt epätodennäköiseltä ratkaisulta heidän osaltaan, sillä ulkomaille muutto olisi ollut hyvin kallis ja vaikea prosessi. Äidin mukaan heidän mielenterveytensä jäljellä olevat rippeet oli lopulta pelastanut suomalainen yksityislääkäri, joka oli kirjoittanut Millalle puberteettiblokkerien reseptin.

Vähän kuten abortti, jos se kielletään, niitä tehdään edelleen laittomasti, eikä niin turvallisesti. Epätoivoiset ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja, valitettavasti

Transpojan äiti

Toisten vanhempien mukaan transpolin toiminta johtaa siihen, että hoitoja hankitaan epävirallisia reittejä pitkin, jotka eivät ole yhtä turvallisia kuin viralliset. Eräs äiti rinnasti tilanteen abortteihin, joiden kieltäminen ei ole poistanut niitä, mutta on johtanut turvattomien käytänteiden yleistymiseen.

– Vähän kuten abortti, jos se kielletään, niitä tehdään edelleen laittomasti, eikä niin turvallisesti. Epätoivoiset ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja, valitettavasti. Nuori hyötyisi hormonihoidosta ja myöhemmin myös mastektomiasta.

Transpolit syyttävät tarkoitushakuisesta negatiivisesta julkisuudesta

Artikkelin julkaisun jälkeen Kehrääjälle toimitettiin TAYS nuorisopsykiatrian ylilääkäri Riittakerttu Kaltialan sekä HUS nuorisopsykiatrian linjan vastaavan ylilääkäri Laura Häkkisen allekirjoittama vastaus, jossa pyydetään Kehrääjää harkitsemaan, että onko ”eettistä viitata työntekijöihimme esitetyillä väitteillä”.

– Koemme hankalana, että ylipäätään päätätte lähteä tekemään juttua, jonka jo etukäteen arvelette olevan luonteeltaan syyttävä ja arvioitte jopa mainehaitaksi. Koemme, ettei tällainen tarkoituksenhakuisesti negatiivinen julkisuus koidu potilaidemme parhaaksi.

Kehrääjä ei ole arvioinut jutun olevan syyttävä tai tuovan mainehaittaa yksiköille. Kehrääjän toimitus on katsonut, että yksiköiden saama julkisuus on negatiivista ja siksi tarjonnut oikeuden samanaikaiseen kuulemiseen, kuten journalistin ohjeissa vaaditaan.

Ylilääkärit kiistävät useiden perheiden kertomukset siitä, että yksiköissä kannustettaisiin lapsia ja nuoria hankkimaan seksuaalisia kokemuksia. Ylilääkärien mukaan nuoruusikäisten terveydenhuollossa seksuaalisuuden teemat ja seksuaaliterveys ovat aina ajankohtaisia ja ylilääkärien mukaan niitä käsitellään yksiköissä ikätasoisesti, varhaisnuorten kanssa eri tavalla kuin myöhäisnuoruusikäisten.

– Lasten kanssa saattaa olla aihetta, erityisesti mielenterveyden kontekstissa, selvittää mahdollisia kokemuksia vahingoittavista seksuaalisista rajanylityksistä. Nuoruusikäisten kohdalla on kuitenkin aina terveydenhuollossa tärkeää tarjota mahdollisuus seksuaalisuuden teemojen käsittelyyn, ylilääkärit toteavat.

Kysyttäessä siitä, onko lapsilta pyydetty arvioita perheessä tai suvussa mahdollisesti tapahtuneesta seksuaalisesta väkivallasta joka ei koske lasta itseään lääkärien näkemys on, että mahdollisista kaltoinkokelukokemuksista kysytään aina nuorisopsykiatrisessa arviossa.

– Nuoren mahdollisista kaltoinkohtelukokemuksista kysytään aina nuorisopsykiatrisessa arviossa. Myös toiseen henkilöön kohdistuvan väärinkäytöksen todistamiselle altistuminen on kehitysikäiselle kaltoinkohtelukokemus, ja sellaisesta on varmaankin voitu keskustella, ylilääkärit tarkentavat.

Puhuttaessa mahdollisista masturbaatiokyselyistä ylilääkärit esittävät näkemyksen, että asia olisi esitetty ”tarkoitushakuisesti vääristellen” ja kyseenalaistavat sen eettisyyden. Muotoilu pohjautuu usean perheen sekä nuoren toisistaan erillisinä toteutettuihin haastatteluihin ja niissä annettuihin vastauksiin.

– Nuoren suhde omaan kehoonsa on nuoruusiän kehityksen tärkeä osa-alue, josta keskusteleminen on normaali osa nuorisopsykiatrista arviointia ja nuoruusikäisen terveyden laajaa arviointia yleensä. Nuoret tutustuvat kehoonsa myös itsetyydytyksen kautta. Itsetyydytyksestä keskustelu on normaali osa nuoruusikäisen terveyden arviointia. Itsetyydytyshän on positiivinen ja turvallinen tapa tutustua omaan seksuaalisuuteensa, ylilääkärit jatkavat.

Ylilääkärit kiistävät myös perheiden kertomukset siitä, että heidän lapsiaan on väärinsukupuolitettu sekä että heistä olisi käytetty vääriä nimiä osana diagnostista prosessia. Ylilääkäreiden mukaan lapsista käytetään sitä nimeä, mitä missäkin kontekstissa on toivottu, mutta virallisissa papereissa on pakko käyttää juridista nimeä. Kysyttäessä tavasta vaatia vanhempia selittämään esimerkiksi lähetteissä nähtävää sukupuolipainotusten muutosta tai toimintatavoista jotka vanhemmat kokivat pelotteluksi ja kyseenalaistamiseksi ylilääkärit toteavat vain, että riskeistä kertominen on heidän työtään.

– Terveydenhuollon velvollisuus on informoida potilaita ja alaikäisen potilaan huoltajia hoitojen sivuvaikutuksista, komplikaatioista ja mahdollisista haitoista. Monet terveydenhuollossa asioivat etsivät nykyään tietoa verkosta mutta eivät aina kykene siellä erottamaan tutkittua tietoa subjektiivisista kokemuksista tai disinformaatiosta, ylilääkärit toteavat.

Kommenttien lisäksi Kehrääjä pyysi transpoleilta tietoa siitä, montako lähetettä vuosittain poliklinikoille tehdään, moniko johtaa diagnostiseen prosessiin, mikä on diagnostisen prosessin kesto, kuinka monta diagnoosia asetetaan vuosittain, kuinka moni on alaikäinen diagnoosin saadessaan ja kuinka moni alaikäinen saa jotain lääketieteellistä hoitoa sukupuolidysforiaansa. Transpolien vastausten mukaan tilastoja on olemassa vain siitä, kuinka monta lähetettä tehdään vuosittain poliklinikoille. Helsingin osalta lähetteiden määrä oli vuonna 2019 197 ja vuonna 2020 94, Tampereen osalta taas vuonna 2019 140 ja vuonna 2020 100.

Falloplastia Falloplastia on kirurginen operaatio, jolla leikkaamalla tai ihosiirtein muodostetaan penis sekä kivekset vulvan ja vaginan tilalle. Suomessa falloplastioiden toteuttaminen on keskitetty Töölön sairaalaan.
Vaginoplastia Vaginoplastia on kirurginen operaatio, jossa peniksestä tai muusta kudoksesta muodostetaan vulva ja vagina peniksen ja kivesten tilalle. Suomessa vaginoplastioiden toteuttaminen on keskitetty Töölön sairaalaan.
Mastektomia Mastektomia on rintojen kirurginen poisto. Transhoitojen osalta mastektomiat on tarkoitettu transtaustaisille miehille sekä muunsukupuolisille ja sukupuolettomille henkilöille, joille rinnat aiheuttavat sukupuolidysforiaa.
Taulukko yleisimmistä kirurgioista, joita voidaan tehdä täysikäisille transihmisille